Muistaako kukaan Aurinkomatkojen mainosta, missä nainen katsoi lasten futismatsia sateessa katsomossa ja heijasi lastenvaunuja? Yhtäkkiä hän pomppaa ylös ja huutaa kentälle "Hyvä Jussi, tapa se! Tapa se!" Tämän jälkeen nainen jatkaa apaattista istumistaan ja ruutuun tulee teksti "Oletko loman tarpeessa?".
Hauska mainos, vähemmän hauska tapahtuma silloin kun se ei ole näytelty. Espoossa tapahtunut tuomarin lyöminen on vain jäävuoren huippu kun tarkastellaan lasten ja nuorten urheilua vanhempien osalta. Espoon tapaus on helppo tuomita ja vaatia isälle porttikieltoa peleihin. Ja niin pitääkin. Mutta tapauksen osapuolia mitenkään tuntematta väitän että tuo ei ollut ensimmäinen kerta kun kyseinen isä käyttäytyy asiattomasti joukkueen tilaisuuksissa. Nyt herääkin kysymys onko isän kanssa keskusteltu vanhempien roolista nuorisourheilussa missään vaiheessa?
Vanhemmat elävät katsomossa mukana todella vahvoilla tunteilla. Oma äitini on mennyt vessaan itkemään kesken urheilusuoritukseni kun pelkäsi että hänen pojalleen sattuu jotain. Samainen äiti on ajettu myös punaisella kortilla pois Hesacupin pelistä, vaikka hän oli vain katsoja. Äitini ei missään nimessä ole räyhääjä, noissa tilanteissa vain vahvat tunteet ottivat vallan. Kun ihminen kokee vahvoja tunteita, saattaa looginen ajattelu siirtyä takavasemmalle. Tämä on aivoihin rakennettu mekanismi. Positiivisissa tunteissa (esim, ihastuminen) ongelmat eivät ole niin selkeitä kuin negatiivisissa. Fiksusta perheenisästä saattaa tulla tuomaria lyövä raivopää, kun tunteiden ja oman toiminnan hallinta pettää pahasti. Tästä syystä olisikin tärkeää keskustella vanhempien kanssa asiasta jo ennen kuin niitä ongelmia tulee.
Uskon siihen että monessa seurassa tapakasvatetaan myös vanhempia. Mutta uskon että on myös seuroja joissa tätä ei tehdä. Joskus mennään resurssipulan taakse, joskus todetaan suoraan että se ei ole seuran tehtävä. Jälkimmäisessä tekee mieli kysyä mikä on lasten ja nuorten valmentamisessa ne tärkeimmät tavoitteet? Onko se voittaminen, kehittyminen lajin suhteen, kehittyminen lajin ulkopuolella vai elämysten ja kokemusten saaminen? Kaikkia noita vai vaan osaa? Jos se on kaikkia noita, niin eikö huonosti käyttäytyvät vanhemmat liity jälkimmäisiin tavoitteisiin?
Kyse on usein myös seuran omasta ilmapiiristä. Jos valmentaja puhuu ronskisti tai epäkunnioittavasti pelaajilleen, voiko vanhemmilta vaatia parempaa käytöstä? Olen nähnyt pienen poikien pelaavan kaatosateessa jalkapalloa, ja vastustajan tehdessä maalin valmentaja huutaa sateenvarjon alta "Ei hemmetti, yrittäkää edes!". Poikien ilmeet olivat hyvin alistuneet ja äkkiseltään en nähnyt yhdenkään sen joukkueen pelaajan hymyilevän. Heillä ei tainnut olla kauhean hauskaa pelata litimärkänä parempa vastustajaa vastaan. Kun tähän päälle valmentaja vielä norsunluutornistaan antaa negatiivista palautetta, tuli mieleen että ehkä pieni kannustus ja tsemppaaminen voisi tehota paremmin kuin se huutelu. Ainakaan itse en keksi valmennuksellisesta näkökulmasta mitään syytä miksi tuo huutelu olisi parempaa kuin pelaajien kannustaminen, tukeminen ja rohkaiseminen.
Espoon tapaus on vain yksi lukemattomista tilanteista joissa vanhemmat (tai muut perheenjäsenet/sukulaiset) käyttäytyvät huonosti. Nyt tilanne tuomitaan aina Kummolasta asti. Mutta olisiko tilanne voitu estää tekemällä jotain toisin jo paljon aikaisemmin?
Viitaten edelliseen kirjoitukseen, jos isä huutaa tuomarille "vitun nuija!" niin mitkä ovat todennäköisyydet sille että poikakin huutaa joskus tuomarille? Jos valmentaja sanoo että tuomaria pitää kunnioittaa ja isää sanoo että se on ihan urpo, se on pienelle lapselle melkoinen ristiriitatilanne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti