Taas kerran kolahti. Hodgman törmäsi Finleyn kanssa maalin edessä, ja tuloksena luultavasti jonkin asteinen lievä aivovamma (entiseltä termiltään aivotärähdys). Tai kuten media sen kuvaili, tillin tallin. Katsomo repeää, some repeää, media repeää, tuomaristo ei tiedä pitäisikö revetä, kurinpito odottaa muiden repeämistä ja osa huokailee muiden repeämisille. Pelaajista suurin osa ei nähnyt tilanteessa mitään repeämisen aihetta.
Aina kun taklataan, on mahdollisuus vakavaan loukkaantumiseen. Aina. Joten jos taklaus pitäisi aina jättää tekemättä kun on riski että jotain sattuu, ne tulisi poistaa jääkiekosta kokonaan. Onpa osa ihan oikeasti tätäkin vaihtoehtoa väläytellyt. Vähän sama kun lyötäsiin formuloihin rajoittimet 90km/h kohdalle. Jotain oleellista jäisi puuttumaan. Jääkiekossa fyysinen kontakti on se oleellinen asia, joka tekee siitä juuri jääkiekon. Jos se otetaan pois, jäljelle jää toki taitoa ja taktiikka, mutta se ei ole sama peli. Jos jääkiekko halutaan säilyttää jääkiekkona, ei taklaamista kannata poistaa pelistä. Joten voidaan todeta, että taklaaminen on olennainen osa, ja valitettavasti siinä on aina läsnä loukkaantumisriski. Aina ei ole rikottu sääntöjä, vaikka pelissä tapahtuukin loukkaantuminen (terveisiä Leinoselle Tapparaan).
Kevään 2017 trendinä on ollut nostaa pöydälle taklaajan vastuu, kun jotain sattuu. Vastustajaa pitäisi kunnioittaa enemmän ja pitkillä pelikielloilla pitäisi antaa selkeä viesti pelaajille. Sinänsä ihan hyvä keskustelun aihe, harmi vain että keskustelu on yleensä jo alunperinkin poissa raiteiltaan. Ja valitettavan usein sitä ohjaavat värilasit. On helppoa tuomita teko ja tekijä, kun hän pelaa jossain muussa joukkueessa kuin siinä omassa suosikissa. Aihe on niin herkullinen, että tartutaanpa siihen täysin toisesta vinkkelistä.
Yleensä taklaajan vastuuta lähdetään purkamaan siitä suunnasta, että voiko taklaaja olettaa että hänen tekonsa satuttaa vastustajaa? Esimerkiksi aiemmin keväällä mediassa pyöri ahkerasti lause "taklaajan pitäisi tajuta että tuolla tavalla taklatessa tulee rumaa jälkeä". Jos nyt kuitenkin päästään yhteisymmärrykseen siitä että pelissä saa taklata, niin mitä voidaan odottaa taklaavalta pelaajalta? Mikä hänen vastuunsa oikeasti on? Pelaaja ei voi kontrolloida muiden tekemisiä, ainoastaan omaa toiminaansa. Joten taklaaja ei voi olla vastuussa muusta kuin omasta toiminnastaan. Säännöt määrittelevät sallitun ja kielletyn taklauksen, joten taklaajan vastuulla on pyrkiä noudattamaan sääntöjä. Selkeiten tämä onnistuu pitämällä käden alhaalla ja kropassa kiinni, sekä jättämään hypyn tai liian kovan vauhdin pois. Jos nyt tuota Finleyn taklausta Hodgmaniin katsoo, niin se on Finleyn vartalon ja vauhdin osalta täysin sääntöjen mukainen. Ainoa mitä hän olisi voinut tehdä paremmin, olisi ollut jättää koko taklaus tekemättä. Joidenkin mielestä se on tavoiteltava suunta, joidenkin mielestä silloin kyse ei ole enää jääkiekosta.
Tässä vaiheessa yleensä nostetaan päähän osunut taklaus-kortti taskusta. "Pitikö vetää suoraan päähän, häh?!", kuten somessa kysellään. Haluaisin vain tietää mitä Finley olisi voinut tehdä toisin että taklaus ei olisi osunut päähän, kun Hodgman tuli pää alhaalla päin? Jos ollaan yhtä mieltä siitä että pakki saa taklata kiekollista pelaajaa maalin edessä, ei Finley voi tuossa tehdä mitään toisin. Hän pitää kädet alhaalla, ei hyppää eikä tule liian kovalla vauhdilla. Hän kantaa taklaajan vastuun täydellisesti.
Tästä päästäänkin siihen toiseen osapuoleen. Taklattavan vastuu. Arka aihe, koska kukaa ei uskalla julkisuudessa sanoa että pelaajilla on vastuu myös silloin kun heitä taklataan. Sinänsä jännä asia että jo päiväkodeissa lapsille opetetaan että asioilla on seuraukset, ja jos päätät tehdä asioita joissa voi sattua niin ei pitäisi kauheasti yllättyä jos sattuu. Jos et halua että nenään sattuu, älä juokse naama edellä tahalteen seinää päin. Nyt kun aikuiset ihmiset puhuvat taklauksista, tämä muuttuukin siten että myönnetään pelaajan vastuu myös silloin kun häntä taklataan, mutta lause jatkuu aina sanalla "mutta...". Jos pelaaja oppii siihen että hän saa taklausimmuniteetin painamalla päänsä alas, niin voiko häntä syyttää sen käyttämisestä? On suorastaan pelottavaa katsoa kun pelaaja on metrin irti laidasta ja painaa päänsä alas kun näkee että vastustaja on tulossa kohti. Koska silloin häntä ei saa taklata. Ongelmat muodostuvat silloin kun tämä tehdään viime tipassa, ja on taklaajan reaktioista ja taidoista kiinni miten paljon taklaus osuu tai on osumatta. Melko hurjaa arpapeliä. Hieman samalla logiikalla osa ihmisistä kävelee suojatielle vaikka näkee auton tulevan kovaa vauhtia, koska "se ei saa ajaa mun päälle". Tosin silloin jos jotain sattuu, aika moni kysyy että oliko sinne auton alle pakko kävellä ehdoin tahdoin. Oikeassa oleminen ei lohduta kun molemmat jalat ovat poikki. Jääkiekossa kun joku tekee saman, huudetaan yhteen ääneen taklaajan vastuuta. Tosin se immuniteetin käyttäminen ei lämmitä kun joutuu muutaman viikon sairaslomalle päävamman takia.
Toki on tilanteita jossa pelaajat tekevät virhearviointeja ja ylilyöntejä. Kurinpidon tehtävä on erottaa ne tilanteet niistä, joissa taklaaja tekee kaiken oikein ja kantaa vastuunsa. Ehkä jonain päivänä kurinpito kantaa oman vastuunsa ja perustaa päätöksensä vain siihen mitä tapahtui, eikä siihen millainen mediasirkus aiheesta saadaan tai mikä nimi siellä selässä sattuu olemaan.
Kokonaan toinen aihe on ihmetellä miten tällaiseen tilanteeseen on päädytty. Mikä saa kokeneen Hodgmanin ajamaan maalille noin varomattomasti? Mikä saa pelaajat kääntämään selkänsä juuri ennen taklausta tai luistelemaan kiekollisena ilman että seuraavat ympäristöä? Ongelmalle on helppo löytää selitys: pelaajat eivät ole tottuneet taklauspeliin. Junioreissa ei taklata koska jotain voi sattua. Miehissä luotetaan siihen että kukaan ei taklaa silloin kun voi sattua. Ja tästä seurauksena suurin osa ei taklaa, koska siinä voi sattua. Ja silloin tulee alivoimaa omalle joukkueelle ja kenties pelikieltoa kaupan päälle. Ja koska taklaukset vähenevät, niitä ei aina osata odottaa. NHL:ssä on huomattavasti enemmän taklauspeliä kuin Liigassa, ja siellä suomalaisetkin pelaajat oppivat aika nopeasti että hereillä pitää olla aina kiekollisena. Lainekin oppi sen kantapään kautta.
Kurinpito voi vaikuttaa oleellisesti loukkaantumisten vähenemiseen päätöstensä kautta. Se ei tapahdu antamalla pidempiä pelikieltoja, vaan sillä että jätetään antamatta niitä pelikieltoja jos taklaaja kantaa vastuunsa mutta taklattava itse aiheuttaa toiminnallaan loukkaantumisen. Ja tuodaan se ilmi perusteissa. Kun pelaajille opetetaan että tyhmäilemällä ei saa vastustajalle penalttia, niin se tyhmäily loppuu.
IIHF:n säännöissä sanotaan selvästi että jos taklattava tulee kohti taklaajaa pää alhaalla, ja taklaaja suorittaa taklauksen puhtaasti, ei päähän osuneesta taklauksesta tule antaa rangaistusta. Valitettavasti tämä usein unohtuu tuomareilta koska loukkaantumisen tapahtuessa paine on aika kova. Finleyn ja Hodgmanin tapauksessa tuomaritkin kantoivat vastuunsa eivätkä antaneet Finleylle jäähyä. Aivan kuten säännöissä sanotaan. Katsotaan kantaa kurinpito vastuunsa.
Varamiehen varamies
Ajatuksia urheilusta sen eri vinkkeleistä. Joskus jopa aiheen vierestä.
torstai 2. maaliskuuta 2017
lauantai 1. lokakuuta 2016
Mutta kuka pitää huolta lapsista?!
Vanhemmuus on arka aihe. Yleensä sen suhteen opastavatkin ne, joilla ei ole omia lapsia. Tämäkään blogi ei ole siitä poikkeus. Mutta ennen kuin sisällön tyrmää kirjoittajan perusteella, kannattaa kenties kirjoitus lukea. Ja lievennetään asioita sen verran että en aio kertoa miten vanhemmuus hoidetaan, muuten kuin tämän yhden asian tiimoilta. Ja se asia on paha mieli.
Menneellä viikolla näin jääkiekkoliiton tiedotteen siitä että e-junioreiden kohdalla luovutaan sarjataulukosta. Ottelukohtaisista tilastoista luovuttiin jo viime kaudella. Perusteeksi ilmoitetaan "E-junioreissa ei vielä pelata sarjan voitosta ja näin sarjataulukon esittämiselle ei ole perusteita". Lisäperusteissa mainitaan "Tutkimustulokset osoittavat varsin yksiselitteisesti, että kilpailuttaminen ja kilpailullisuus eivät kehitä lapsia vaan päinvastoin. Haluamme antaa jääkiekkoharrastuksensa alkutaipaleella oleville lapsille mahdollisuuden nauttia pelaamisesta ilman tilastoinnin tuomia paineita". Ja kirsikkana kakun päällä tuodaan esiin että "Kokemus on osoittanut, että taulukoiden ja tilastojen aiheuttamat negatiiviset puolet näkyvät mm. vanhempien reagoimisessa pelien tuloksiin ja joukkueen sijoituksiin. Toimintaa arvioidaan liikaa tulosten kautta kun lasten urheilussa tärkeintä olisi iloisuus, yhdessä tekemisen riemu ja koettu pätevyys."
Viimeisestä lainauksesta olen täsmälleen samaa mieltä. Ongelma on todellinen ja tavoite on hyvä. Mutta toteutus menee pahasti metsään.
Jos mennään perusteiden äärelle ja mietitään mitä eroa on urheilulla ja liikunnalla, niin urheilussa on mukana kilpailemisen elementti. Jos on kilpailua, on yleensä voittajia ja menestyjiä. Ja usein jos on voittajia, on myös häviäjiä. Tai ainakin niitä jotka voittavat ja menestyvät vähemmän. Tästä perimmäisestä elementistä seuraa se, että kilpailu itsessään asettaa urheilijat erilaisiin järjestyksiin. Lasten urheilussa se koetaan ilmeisesti pahana asiana. Nuori Suomen ruohonjuuritason toteutuksessa monessa lajissa luovuttiin tuloksien ilmoittamisesta. Toki jokainen lapsi sai käydä itse kysymässä paljonko sai pisteitä, miten peli päättyi tai kuka voitti. Omien kokemusten mukaan nuo asiat kiinnostavat lapsia todella paljon. Mutta tuloslistaa ei saanut laittaa seinälle, koska ajateltiin että siellä listan häntäpäässä oleville urheilijoille tulee paha mieli.
Ja nyt päästiinkin nykyvanhemmuuden yhteen isoimpaan kompastuskiveen. Kokemusta vanhemmista on varhaiskasvatuksen parista muutamasta sadasta perheestä. Ja yksi selkeä asia mikä on näkynyt vanhemmuuden haasteissa on se, että lapselle ei saisi tulla paha mieli. Myös lastenpsykologi Jari Sinkkonen on puhunut aiheesta paljon, ja moittinut nykyajan vanhempia siitä että he eivät kestä lapsen pahaa mieltä. Ja jotta kukaan ei vedä hamahelmeä nenäänsä, mainittakoon että nyt yleistetään hieman. Vanhemmuus on siitä arka aihe, että lähes kaikki vanhemmat pyrkivät olemaan mahdollisimman hyvä vanhempi, jolloin sen vanhemmuuden minkäänlainen arvostelu tai arvioiminen luo melkoisen konfliktin ja jännitteen vanhemman suuntaan. Mutta kun vanhempien tulisi ymmärtää että lapsella ei tarvitse olla koko ajan hyvä mieli. Päivittäin näen töissä miten jo 2-vuotiaat lapset ovat oppineet että kun huutaa tarpeeksi kovaa ja tarpeeksi kauan, vanhemmilta saa tahtonsa läpi. Ja tyhmähän se lapsi olisi, jos ei käyttäisi toimintatapaa jolla saa tehtyä mitä itse haluaa. Olen nähnyt lukuisia tilanteita missä vanhempi menee avuttomaksi kun lapsi ilmoittaa että ei lähde päiväkodista kotiin. Epätoivoinen vanhempi ihmettelee mitä pitäisi tehdä kun lapsi ei tottele. Kun hänelle kertoo että sen pienen lapsen voi kantaa sinne autoon, on vastaus että se alkaa sitten huutamaan ja raivoamaan. No varmasti alkaa, jos sillä tavalla saa jäädä sinne pihalle. Kaupassa mekkalan pitäminen toimii, vaikka se vanhempi sanoisikin että "tämä on sitten viimeinen kerta". No ei varmasti ole, jos sillä huutamisella saa seuraavallakin kerralla tahtonsa läpi. Voi olla että pitää huutaa vähän pidempään kuin edellisellä kerralla, mutta lapsi jaksaa huutaa todella kauan, jos oppii että lopulta se kannatti.
Nyt kun tätä samaa hyvän mielen kuplaa aletaan siirtämään urheiluun, ollaan vaarallisilla vesillä. Urheilun yksi hienouksista on sen tarjoama mahdollisuus kokea myös negatiivisia asioita ja oppia niistä. Kun suoritus epäonnistuu, joukkue häviää tai lapsi huomaa jonkun muun olevan parempi, se saattaa harmittaa. Silloin joukkueella, valmentajilla ja vanhemmilla on mahdollisuus opettaa lasta. Harmituksen voi kääntää voimavaraksi, ja juuri niiden harmitusten kautta se onnistuminen ja menestyminen tuntuu vielä voimakkaammalta. Ja yksi urheilun toinen hienous on voimakkaiden positiivisten tunteiden mahdollisuudet. Lapsia voi suojella vaikka miltä, mutta jossain vaiheessa lapsuus loppuu ja elämän realiteeti tulevat vastaan. Työelämässä kaikki ei ole aina niin ihanaa ja tasavertaista. Aikuisurheilussa tulokset saattavat olla todella isossa roolissa. Mitä isompi hyppäys turvallisesta kuplasta on sen ulkopuolelle, sen haastavampaa se on lapsille.
Jääkiekkoliiton tiedotteesta en saanut ihan selkeää kuvaa onko se perimmäinen ongelma lapsissa vai vanhemmissa, vaiko molemmissa. On se ongelma missä tahansa, niin mihin unohtui se vaihtoehto että lapsia ja vanhempia tuetaan ja kasvatetaan? Toki voi vetää kortin "urheiluseuran tehtävä ei ole kasvattaa lapsia", mutta silloin katoaa pohja myös kaikelta kilpailemisen kieltämiseltäkin. E-juniorit ovat 10-11 vuotiaita. Eivät siit mitään taaperoita, jotka eivät osaa edes laskea maaleja. Jos menet katsomaan 4-5 luokkalaisten pelejä välituntisin, niin maalien tekeminen ja laskeminen on tärkeää.
Millä oikeudella nyt päätetään että peleissä ei enää pidetäkään tilastoja, eikä voittaminen ja menestyminen ole enää mahdollista? Onko kukaan koskaan kysynyt lapsilta, haluavatko he tätä? Kun urheilusta viedään kilpaileminen pois, jää jäljelle liikunta. Luistelu on hyvää liikuntaa, mutta kun kentälle laitetaan maalit ja vain yksi kiekko, on selvää että se kiekko yritetään saada maaliin. Se on jääkiekon syvin olemus ja se perimmäinen tavoite mihin koko harjoittelu ja laji perustuu. Miksi sen maalin tekemiseen pitäisi nähdä niin paljon vaivaa, jos se ei olekaan enää tärkeää? Miksi taistella voitosta, jos voittaminen ei enää merkitse mitään? Tai jos voittajia ei enää olekaan, jos maalitkin jätetään laskematta. Kenties kuvitellaan että 10-vuotias lapsi ei osaa itse laskea monta kertaa on laittanut kiekon maaliin, jos sitä ei pääse tarkistamaan pöytäkirjasta.
Aikuisten käytös on todellinen ongelma. Mutta tässä maassa on aika usein tapana ratkaista ongelma jollain älyvapaalla toteutuksella. Jos yksi ihminen tekee typeryyksiä ampuma-aseen kanssa, ehdotetaan ratkaisuksi aseiden totaalista kieltämistä. Vähän sama kuin yhden rattijuopon takia kiellettäisiin sekä alkoholi (kieltolakihan on menestys, vai mitä?) että autot. Nyt kun vanhemmat eivät osaa käyttäytyä, kielletään lapsilta kilpaileminen. Itse en saa tuosta mitenkään optimaalista tai edes loogista. Mitä jos ei rangaistaisi lapsia, vaan hoidettaisiin vanhempien käytös juuri näiden vanhempien kanssa? Valistusta, opastusta, keskustelua. Ja jos ei osaa käyttäytyä, annetaan porttikielto peleihin, harjoituksiin ja kisareissuihin.
Kuvitellaan tilanne jossa Jaana-Petteri on viidennellä luokalla koulussa, ja saa matikan kokeesta 5-. Seuraavana päivänä hänen isänsä tulee koululle ja huutaa opettajalle miten hänen lapsensa pitää saada lisää opetusta. Vahvistaakseen viestiään hän kiroilee luokan edessä kaikkien lasten kuullen. Samaan aikaan käytävällä kävelee naapuriluokan Ossi-Marjaanan äiti, joka huutaa ohimennen tälle isälle "Sun lapses on ihan paska, hähää!". Kun opettaja koittaa sanoa siihen jotain, äiti sanoo opettajalle että tämä on kusipäähomo, joka ei tule koskaan pärjäämään opettajana. Sekä opettaja, isä että äiti ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä että rehtori on sokea, mulkku ja vitunhomo. Koska on rehtori.
Kun tätä tapahtuu koulussa vähän väliä, opettajat tulevat siihen tulokseen että näin ei ole hyvä. Lasten ei ole hyvä kuulla ja nähdä tuollaista käytöstä vanhemmilta. Miten tuo ongelma ratkaistaisiin? Väittäisin että jos jossain koulussa vanhemmat käyttäytyisivät noin, pidettäisiin aika nopeasti tilaisuus jossa vanhemmille kerrottaisiin että noin ei käyttäydytä. Jos opettajien uhkailu ja solvaaminen jatkuu, otetaan yhteys viranomaisiin. Näinhän sitä toimitaan loogisesti ja lasten parasta ajatellen. Sehän tuntuisi aika älyvapaalta että vanhemmille ei sanottaisi mitään, mutta päätettäisiin luopua kaikista numeroista, kokeista ja oppimisen arvostelusta etteivät vanhemmat enää tulisi koululle raivoamaan. Koska tärkeintä on olla yhdessä ja oppia uusia asioita.
(Numeroista ja arvostelusta luopumisesta keskustellaan koulumaailmassa, mutta sen keskustelun perusteisiin eivät vanhemmat liity mitenkään)
Onko ihan älytön ajatus että noiden e-junioreiden joukkueen kohdalla järjestetään vanhempainilta, johon osallistuminen on edellytys joukkueeseen pääsemiseksi? Tuossa vanhempainillassa keskusteltaisiin vanhemman merkityksestä esimerkkinä, ja miten ei-toivottu käytös vaikuttaa lapsiin. Lasten kanssa tehdään kirjallisia sopimuksia urheiluseuroissa siitä miten ollaan kaikkien kavereita eikä ketään kiusata, eikö tätä voisi laajentaa vanhempiin? Ja yhdessä sopia käyttäytymissäännöt sekä sanktiot. Ja jos ei tämä tehoa, niin otetaan järeämmät keinot käyttöön, mutta vanhempien suuntaan. Ei lasten.
Oma äitini on heitetty ulos pelistä Hesacupissa, koska hän joukkueen huoltajana kertoi tuomarille tarpeeksi kauan omaa näkemystään tuomioista. Peli vihellettiin poikki ja tuomari ilmoitti että peli ei jatku ennen kuin tuo nainen on poistunut kentän laidalta. Miksei jääkiekossa? Jos kaikki vanhemmat sitoutuvat siihen, että tuomarilla on oikeus poistaa vanhempi (toki järjestysmies sen poiston suorittaa) pelistä, niin tuskin siitä kauhean usein tulee ylitsepääsemättömiä ongelmia. Ja veikkaan että montaakaan isukkia tai äippää ei tarvitse sieltä katsomosta poistaa, kun vanhempien käytös alkaa pikkuhiljaa muuttumaan. Jos katsoo vierestä miten naapurin isä kannettaan ulos katsomosta luolamiesmäisen käytöksen johdosta, niin sitä saattaa alkaa miettimään omaakin käytöstä. Ja seuraavan kerran kun tekisi mieli huutaa typeryyksiä, ne jäävät huutamatta. Tähän voisi myös hulluimmat visionäärit lisätä kolikon toisen puolen, ja alkaa palkitsemaan vanhempia hyvästä käytöksestä. Jos tuomari käy vaikka pelin loputtua huikkaamassa kehuja positiivisesti kannustaneille vanhemmille kaikkien kuullen, se voi saada aikaan muutoksia kaikissa muissakin. Kuten lasten kasvatuksessa, toivotun käytöksen palkitseminen tuo yleensä parempi tuloksia kuin ei-toivotusta rankaiseminen.
On melko epäreilua rankaista ei-toivotusta käytöksestä täysin syytöntä osapuolta. Lapsia.
Menneellä viikolla näin jääkiekkoliiton tiedotteen siitä että e-junioreiden kohdalla luovutaan sarjataulukosta. Ottelukohtaisista tilastoista luovuttiin jo viime kaudella. Perusteeksi ilmoitetaan "E-junioreissa ei vielä pelata sarjan voitosta ja näin sarjataulukon esittämiselle ei ole perusteita". Lisäperusteissa mainitaan "Tutkimustulokset osoittavat varsin yksiselitteisesti, että kilpailuttaminen ja kilpailullisuus eivät kehitä lapsia vaan päinvastoin. Haluamme antaa jääkiekkoharrastuksensa alkutaipaleella oleville lapsille mahdollisuuden nauttia pelaamisesta ilman tilastoinnin tuomia paineita". Ja kirsikkana kakun päällä tuodaan esiin että "Kokemus on osoittanut, että taulukoiden ja tilastojen aiheuttamat negatiiviset puolet näkyvät mm. vanhempien reagoimisessa pelien tuloksiin ja joukkueen sijoituksiin. Toimintaa arvioidaan liikaa tulosten kautta kun lasten urheilussa tärkeintä olisi iloisuus, yhdessä tekemisen riemu ja koettu pätevyys."
Viimeisestä lainauksesta olen täsmälleen samaa mieltä. Ongelma on todellinen ja tavoite on hyvä. Mutta toteutus menee pahasti metsään.
Jos mennään perusteiden äärelle ja mietitään mitä eroa on urheilulla ja liikunnalla, niin urheilussa on mukana kilpailemisen elementti. Jos on kilpailua, on yleensä voittajia ja menestyjiä. Ja usein jos on voittajia, on myös häviäjiä. Tai ainakin niitä jotka voittavat ja menestyvät vähemmän. Tästä perimmäisestä elementistä seuraa se, että kilpailu itsessään asettaa urheilijat erilaisiin järjestyksiin. Lasten urheilussa se koetaan ilmeisesti pahana asiana. Nuori Suomen ruohonjuuritason toteutuksessa monessa lajissa luovuttiin tuloksien ilmoittamisesta. Toki jokainen lapsi sai käydä itse kysymässä paljonko sai pisteitä, miten peli päättyi tai kuka voitti. Omien kokemusten mukaan nuo asiat kiinnostavat lapsia todella paljon. Mutta tuloslistaa ei saanut laittaa seinälle, koska ajateltiin että siellä listan häntäpäässä oleville urheilijoille tulee paha mieli.
Ja nyt päästiinkin nykyvanhemmuuden yhteen isoimpaan kompastuskiveen. Kokemusta vanhemmista on varhaiskasvatuksen parista muutamasta sadasta perheestä. Ja yksi selkeä asia mikä on näkynyt vanhemmuuden haasteissa on se, että lapselle ei saisi tulla paha mieli. Myös lastenpsykologi Jari Sinkkonen on puhunut aiheesta paljon, ja moittinut nykyajan vanhempia siitä että he eivät kestä lapsen pahaa mieltä. Ja jotta kukaan ei vedä hamahelmeä nenäänsä, mainittakoon että nyt yleistetään hieman. Vanhemmuus on siitä arka aihe, että lähes kaikki vanhemmat pyrkivät olemaan mahdollisimman hyvä vanhempi, jolloin sen vanhemmuuden minkäänlainen arvostelu tai arvioiminen luo melkoisen konfliktin ja jännitteen vanhemman suuntaan. Mutta kun vanhempien tulisi ymmärtää että lapsella ei tarvitse olla koko ajan hyvä mieli. Päivittäin näen töissä miten jo 2-vuotiaat lapset ovat oppineet että kun huutaa tarpeeksi kovaa ja tarpeeksi kauan, vanhemmilta saa tahtonsa läpi. Ja tyhmähän se lapsi olisi, jos ei käyttäisi toimintatapaa jolla saa tehtyä mitä itse haluaa. Olen nähnyt lukuisia tilanteita missä vanhempi menee avuttomaksi kun lapsi ilmoittaa että ei lähde päiväkodista kotiin. Epätoivoinen vanhempi ihmettelee mitä pitäisi tehdä kun lapsi ei tottele. Kun hänelle kertoo että sen pienen lapsen voi kantaa sinne autoon, on vastaus että se alkaa sitten huutamaan ja raivoamaan. No varmasti alkaa, jos sillä tavalla saa jäädä sinne pihalle. Kaupassa mekkalan pitäminen toimii, vaikka se vanhempi sanoisikin että "tämä on sitten viimeinen kerta". No ei varmasti ole, jos sillä huutamisella saa seuraavallakin kerralla tahtonsa läpi. Voi olla että pitää huutaa vähän pidempään kuin edellisellä kerralla, mutta lapsi jaksaa huutaa todella kauan, jos oppii että lopulta se kannatti.
Nyt kun tätä samaa hyvän mielen kuplaa aletaan siirtämään urheiluun, ollaan vaarallisilla vesillä. Urheilun yksi hienouksista on sen tarjoama mahdollisuus kokea myös negatiivisia asioita ja oppia niistä. Kun suoritus epäonnistuu, joukkue häviää tai lapsi huomaa jonkun muun olevan parempi, se saattaa harmittaa. Silloin joukkueella, valmentajilla ja vanhemmilla on mahdollisuus opettaa lasta. Harmituksen voi kääntää voimavaraksi, ja juuri niiden harmitusten kautta se onnistuminen ja menestyminen tuntuu vielä voimakkaammalta. Ja yksi urheilun toinen hienous on voimakkaiden positiivisten tunteiden mahdollisuudet. Lapsia voi suojella vaikka miltä, mutta jossain vaiheessa lapsuus loppuu ja elämän realiteeti tulevat vastaan. Työelämässä kaikki ei ole aina niin ihanaa ja tasavertaista. Aikuisurheilussa tulokset saattavat olla todella isossa roolissa. Mitä isompi hyppäys turvallisesta kuplasta on sen ulkopuolelle, sen haastavampaa se on lapsille.
Jääkiekkoliiton tiedotteesta en saanut ihan selkeää kuvaa onko se perimmäinen ongelma lapsissa vai vanhemmissa, vaiko molemmissa. On se ongelma missä tahansa, niin mihin unohtui se vaihtoehto että lapsia ja vanhempia tuetaan ja kasvatetaan? Toki voi vetää kortin "urheiluseuran tehtävä ei ole kasvattaa lapsia", mutta silloin katoaa pohja myös kaikelta kilpailemisen kieltämiseltäkin. E-juniorit ovat 10-11 vuotiaita. Eivät siit mitään taaperoita, jotka eivät osaa edes laskea maaleja. Jos menet katsomaan 4-5 luokkalaisten pelejä välituntisin, niin maalien tekeminen ja laskeminen on tärkeää.
Millä oikeudella nyt päätetään että peleissä ei enää pidetäkään tilastoja, eikä voittaminen ja menestyminen ole enää mahdollista? Onko kukaan koskaan kysynyt lapsilta, haluavatko he tätä? Kun urheilusta viedään kilpaileminen pois, jää jäljelle liikunta. Luistelu on hyvää liikuntaa, mutta kun kentälle laitetaan maalit ja vain yksi kiekko, on selvää että se kiekko yritetään saada maaliin. Se on jääkiekon syvin olemus ja se perimmäinen tavoite mihin koko harjoittelu ja laji perustuu. Miksi sen maalin tekemiseen pitäisi nähdä niin paljon vaivaa, jos se ei olekaan enää tärkeää? Miksi taistella voitosta, jos voittaminen ei enää merkitse mitään? Tai jos voittajia ei enää olekaan, jos maalitkin jätetään laskematta. Kenties kuvitellaan että 10-vuotias lapsi ei osaa itse laskea monta kertaa on laittanut kiekon maaliin, jos sitä ei pääse tarkistamaan pöytäkirjasta.
Aikuisten käytös on todellinen ongelma. Mutta tässä maassa on aika usein tapana ratkaista ongelma jollain älyvapaalla toteutuksella. Jos yksi ihminen tekee typeryyksiä ampuma-aseen kanssa, ehdotetaan ratkaisuksi aseiden totaalista kieltämistä. Vähän sama kuin yhden rattijuopon takia kiellettäisiin sekä alkoholi (kieltolakihan on menestys, vai mitä?) että autot. Nyt kun vanhemmat eivät osaa käyttäytyä, kielletään lapsilta kilpaileminen. Itse en saa tuosta mitenkään optimaalista tai edes loogista. Mitä jos ei rangaistaisi lapsia, vaan hoidettaisiin vanhempien käytös juuri näiden vanhempien kanssa? Valistusta, opastusta, keskustelua. Ja jos ei osaa käyttäytyä, annetaan porttikielto peleihin, harjoituksiin ja kisareissuihin.
Kuvitellaan tilanne jossa Jaana-Petteri on viidennellä luokalla koulussa, ja saa matikan kokeesta 5-. Seuraavana päivänä hänen isänsä tulee koululle ja huutaa opettajalle miten hänen lapsensa pitää saada lisää opetusta. Vahvistaakseen viestiään hän kiroilee luokan edessä kaikkien lasten kuullen. Samaan aikaan käytävällä kävelee naapuriluokan Ossi-Marjaanan äiti, joka huutaa ohimennen tälle isälle "Sun lapses on ihan paska, hähää!". Kun opettaja koittaa sanoa siihen jotain, äiti sanoo opettajalle että tämä on kusipäähomo, joka ei tule koskaan pärjäämään opettajana. Sekä opettaja, isä että äiti ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä että rehtori on sokea, mulkku ja vitunhomo. Koska on rehtori.
Kun tätä tapahtuu koulussa vähän väliä, opettajat tulevat siihen tulokseen että näin ei ole hyvä. Lasten ei ole hyvä kuulla ja nähdä tuollaista käytöstä vanhemmilta. Miten tuo ongelma ratkaistaisiin? Väittäisin että jos jossain koulussa vanhemmat käyttäytyisivät noin, pidettäisiin aika nopeasti tilaisuus jossa vanhemmille kerrottaisiin että noin ei käyttäydytä. Jos opettajien uhkailu ja solvaaminen jatkuu, otetaan yhteys viranomaisiin. Näinhän sitä toimitaan loogisesti ja lasten parasta ajatellen. Sehän tuntuisi aika älyvapaalta että vanhemmille ei sanottaisi mitään, mutta päätettäisiin luopua kaikista numeroista, kokeista ja oppimisen arvostelusta etteivät vanhemmat enää tulisi koululle raivoamaan. Koska tärkeintä on olla yhdessä ja oppia uusia asioita.
(Numeroista ja arvostelusta luopumisesta keskustellaan koulumaailmassa, mutta sen keskustelun perusteisiin eivät vanhemmat liity mitenkään)
Onko ihan älytön ajatus että noiden e-junioreiden joukkueen kohdalla järjestetään vanhempainilta, johon osallistuminen on edellytys joukkueeseen pääsemiseksi? Tuossa vanhempainillassa keskusteltaisiin vanhemman merkityksestä esimerkkinä, ja miten ei-toivottu käytös vaikuttaa lapsiin. Lasten kanssa tehdään kirjallisia sopimuksia urheiluseuroissa siitä miten ollaan kaikkien kavereita eikä ketään kiusata, eikö tätä voisi laajentaa vanhempiin? Ja yhdessä sopia käyttäytymissäännöt sekä sanktiot. Ja jos ei tämä tehoa, niin otetaan järeämmät keinot käyttöön, mutta vanhempien suuntaan. Ei lasten.
Oma äitini on heitetty ulos pelistä Hesacupissa, koska hän joukkueen huoltajana kertoi tuomarille tarpeeksi kauan omaa näkemystään tuomioista. Peli vihellettiin poikki ja tuomari ilmoitti että peli ei jatku ennen kuin tuo nainen on poistunut kentän laidalta. Miksei jääkiekossa? Jos kaikki vanhemmat sitoutuvat siihen, että tuomarilla on oikeus poistaa vanhempi (toki järjestysmies sen poiston suorittaa) pelistä, niin tuskin siitä kauhean usein tulee ylitsepääsemättömiä ongelmia. Ja veikkaan että montaakaan isukkia tai äippää ei tarvitse sieltä katsomosta poistaa, kun vanhempien käytös alkaa pikkuhiljaa muuttumaan. Jos katsoo vierestä miten naapurin isä kannettaan ulos katsomosta luolamiesmäisen käytöksen johdosta, niin sitä saattaa alkaa miettimään omaakin käytöstä. Ja seuraavan kerran kun tekisi mieli huutaa typeryyksiä, ne jäävät huutamatta. Tähän voisi myös hulluimmat visionäärit lisätä kolikon toisen puolen, ja alkaa palkitsemaan vanhempia hyvästä käytöksestä. Jos tuomari käy vaikka pelin loputtua huikkaamassa kehuja positiivisesti kannustaneille vanhemmille kaikkien kuullen, se voi saada aikaan muutoksia kaikissa muissakin. Kuten lasten kasvatuksessa, toivotun käytöksen palkitseminen tuo yleensä parempi tuloksia kuin ei-toivotusta rankaiseminen.
On melko epäreilua rankaista ei-toivotusta käytöksestä täysin syytöntä osapuolta. Lapsia.
Mutta kuka pitää huolta lapsista?!
Vanhemmuus on arka aihe. Yleensä sen suhteen opastavatkin ne, joilla ei ole omia lapsia. Tämäkään blogi ei ole siitä poikkeus. Mutta ennen kuin sisällön tyrmää kirjoittajan perusteella, kannattaa kenties kirjoitus lukea. Ja lievennetään asioita sen verran että en aio kertoa miten vanhemmuus hoidetaan, muuten kuin tämän yhden asian tiimoilta. Ja se asia on paha mieli.
Menneellä viikolla näin jääkiekkoliiton tiedotteen siitä että e-junioreiden kohdalla luovutaan sarjataulukosta. Ottelukohtaisista tilastoista luovuttiin jo viime kaudella. Perusteeksi ilmoitetaan "E-junioreissa ei vielä pelata sarjan voitosta ja näin sarjataulukon esittämiselle ei ole perusteita". Lisäperusteissa mainitaan "Tutkimustulokset osoittavat varsin yksiselitteisesti, että kilpailuttaminen ja kilpailullisuus eivät kehitä lapsia vaan päinvastoin. Haluamme antaa jääkiekkoharrastuksensa alkutaipaleella oleville lapsille mahdollisuuden nauttia pelaamisesta ilman tilastoinnin tuomia paineita". Ja kirsikkana kakun päällä tuodaan esiin että "Kokemus on osoittanut, että taulukoiden ja tilastojen aiheuttamat negatiiviset puolet näkyvät mm. vanhempien reagoimisessa pelien tuloksiin ja joukkueen sijoituksiin. Toimintaa arvioidaan liikaa tulosten kautta kun lasten urheilussa tärkeintä olisi iloisuus, yhdessä tekemisen riemu ja koettu pätevyys."
Viimeisestä lainauksesta olen täsmälleen samaa mieltä. Ongelma on todellinen ja tavoite on hyvä. Mutta toteutus menee pahasti metsään.
Jos mennään perusteiden äärelle ja mietitään mitä eroa on urheilulla ja liikunnalla, niin urheilussa on mukana kilpailemisen elementti. Jos on kilpailua, on yleensä voittajia ja menestyjiä. Ja usein jos on voittajia, on myös häviäjiä. Tai ainakin niitä jotka voittavat ja menestyvät vähemmän. Tästä perimmäisestä elementistä seuraa se, että kilpailu itsessään asettaa urheilijat erilaisiin järjestyksiin. Lasten urheilussa se koetaan ilmeisesti pahana asiana. Nuori Suomen ruohonjuuritason toteutuksessa monessa lajissa luovuttiin tuloksien ilmoittamisesta. Toki jokainen lapsi sai käydä itse kysymässä paljonko sai pisteitä, miten peli päättyi tai kuka voitti. Omien kokemusten mukaan nuo asiat kiinnostavat lapsia todella paljon. Mutta tuloslistaa ei saanut laittaa seinälle, koska ajateltiin että siellä listan häntäpäässä oleville urheilijoille tulee paha mieli.
Ja nyt päästiinkin nykyvanhemmuuden yhteen isoimpaan kompastuskiveen. Kokemusta vanhemmista on varhaiskasvatuksen parista muutamasta sadasta perheestä. Ja yksi selkeä asia mikä on näkynyt vanhemmuuden haasteissa on se, että lapselle ei saisi tulla paha mieli. Myös lastenpsykologi Jari Sinkkonen on puhunut aiheesta paljon, ja moittinut nykyajan vanhempia siitä että he eivät kestä lapsen pahaa mieltä. Ja jotta kukaan ei vedä hamahelmeä nenäänsä, mainittakoon että nyt yleistetään hieman. Vanhemmuus on siitä arka aihe, että lähes kaikki vanhemmat pyrkivät olemaan mahdollisimman hyvä vanhempi, jolloin sen vanhemmuuden minkäänlainen arvostelu tai arvioiminen luo melkoisen konfliktin ja jännitteen vanhemman suuntaan. Mutta kun vanhempien tulisi ymmärtää että lapsella ei tarvitse olla koko ajan hyvä mieli. Päivittäin näen töissä miten jo 2-vuotiaat lapset ovat oppineet että kun huutaa tarpeeksi kovaa ja tarpeeksi kauan, vanhemmilta saa tahtonsa läpi. Ja tyhmähän se lapsi olisi, jos ei käyttäisi toimintatapaa jolla saa tehtyä mitä itse haluaa. Olen nähnyt lukuisia tilanteita missä vanhempi menee avuttomaksi kun lapsi ilmoittaa että ei lähde päiväkodista kotiin. Epätoivoinen vanhempi ihmettelee mitä pitäisi tehdä kun lapsi ei tottele. Kun hänelle kertoo että sen pienen lapsen voi kantaa sinne autoon, on vastaus että se alkaa sitten huutamaan ja raivoamaan. No varmasti alkaa, jos sillä tavalla saa jäädä sinne pihalle. Kaupassa mekkalan pitäminen toimii, vaikka se vanhempi sanoisikin että "tämä on sitten viimeinen kerta". No ei varmasti ole, jos sillä huutamisella saa seuraavallakin kerralla tahtonsa läpi. Voi olla että pitää huutaa vähän pidempään kuin edellisellä kerralla, mutta lapsi jaksaa huutaa todella kauan, jos oppii että lopulta se kannatti.
Nyt kun tätä samaa hyvän mielen kuplaa aletaan siirtämään urheiluun, ollaan vaarallisilla vesillä. Urheilun yksi hienouksista on sen tarjoama mahdollisuus kokea myös negatiivisia asioita ja oppia niistä. Kun suoritus epäonnistuu, joukkue häviää tai lapsi huomaa jonkun muun olevan parempi, se saattaa harmittaa. Silloin joukkueella, valmentajilla ja vanhemmilla on mahdollisuus opettaa lasta. Harmituksen voi kääntää voimavaraksi, ja juuri niiden harmitusten kautta se onnistuminen ja menestyminen tuntuu vielä voimakkaammalta. Ja yksi urheilun toinen hienous on voimakkaiden positiivisten tunteiden mahdollisuudet. Lapsia voi suojella vaikka miltä, mutta jossain vaiheessa lapsuus loppuu ja elämän realiteeti tulevat vastaan. Työelämässä kaikki ei ole aina niin ihanaa ja tasavertaista. Aikuisurheilussa tulokset saattavat olla todella isossa roolissa. Mitä isompi hyppäys turvallisesta kuplasta on sen ulkopuolelle, sen haastavampaa se on lapsille.
Jääkiekkoliiton tiedotteesta en saanut ihan selkeää kuvaa onko se perimmäinen ongelma lapsissa vai vanhemmissa, vaiko molemmissa. On se ongelma missä tahansa, niin mihin unohtui se vaihtoehto että lapsia ja vanhempia tuetaan ja kasvatetaan? Toki voi vetää kortin "urheiluseuran tehtävä ei ole kasvattaa lapsia", mutta silloin katoaa pohja myös kaikelta kilpailemisen kieltämiseltäkin. E-juniorit ovat 10-11 vuotiaita. Eivät siit mitään taaperoita, jotka eivät osaa edes laskea maaleja. Jos menet katsomaan 4-5 luokkalaisten pelejä välituntisin, niin maalien tekeminen ja laskeminen on tärkeää.
Millä oikeudella nyt päätetään että peleissä ei enää pidetäkään tilastoja, eikä voittaminen ja menestyminen ole enää mahdollista? Onko kukaan koskaan kysynyt lapsilta, haluavatko he tätä? Kun urheilusta viedään kilpaileminen pois, jää jäljelle liikunta. Luistelu on hyvää liikuntaa, mutta kun kentälle laitetaan maalit ja vain yksi kiekko, on selvää että se kiekko yritetään saada maaliin. Se on jääkiekon syvin olemus ja se perimmäinen tavoite mihin koko harjoittelu ja laji perustuu. Miksi sen maalin tekemiseen pitäisi nähdä niin paljon vaivaa, jos se ei olekaan enää tärkeää? Miksi taistella voitosta, jos voittaminen ei enää merkitse mitään? Tai jos voittajia ei enää olekaan, jos maalitkin jätetään laskematta. Kenties kuvitellaan että 10-vuotias lapsi ei osaa itse laskea monta kertaa on laittanut kiekon maaliin, jos sitä ei pääse tarkistamaan pöytäkirjasta.
Aikuisten käytös on todellinen ongelma. Mutta tässä maassa on aika usein tapana ratkaista ongelma jollain älyvapaalla toteutuksella. Jos yksi ihminen tekee typeryyksiä ampuma-aseen kanssa, ehdotetaan ratkaisuksi aseiden totaalista kieltämistä. Vähän sama kuin yhden rattijuopon takia kiellettäisiin sekä alkoholi (kieltolakihan on menestys, vai mitä?) että autot. Nyt kun vanhemmat eivät osaa käyttäytyä, kielletään lapsilta kilpaileminen. Itse en saa tuosta mitenkään optimaalista tai edes loogista. Mitä jos ei rangaistaisi lapsia, vaan hoidettaisiin vanhempien käytös juuri näiden vanhempien kanssa? Valistusta, opastusta, keskustelua. Ja jos ei osaa käyttäytyä, annetaan porttikielto peleihin, harjoituksiin ja kisareissuihin.
Kuvitellaan tilanne jossa Jaana-Petteri on viidennellä luokalla koulussa, ja saa matikan kokeesta 5-. Seuraavana päivänä hänen isänsä tulee koululle ja huutaa opettajalle miten hänen lapsensa pitää saada lisää opetusta. Vahvistaakseen viestiään hän kiroilee luokan edessä kaikkien lasten kuullen. Samaan aikaan käytävällä kävelee naapuriluokan Ossi-Marjaanan äiti, joka huutaa ohimennen tälle isälle "Sun lapses on ihan paska, hähää!". Kun opettaja koittaa sanoa siihen jotain, äiti sanoo opettajalle että tämä on kusipäähomo, joka ei tule koskaan pärjäämään opettajana. Sekä opettaja, isä että äiti ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä että rehtori on sokea, mulkku ja vitunhomo. Koska on rehtori.
Kun tätä tapahtuu koulussa vähän väliä, opettajat tulevat siihen tulokseen että näin ei ole hyvä. Lasten ei ole hyvä kuulla ja nähdä tuollaista käytöstä vanhemmilta. Miten tuo ongelma ratkaistaisiin? Väittäisin että jos jossain koulussa vanhemmat käyttäytyisivät noin, pidettäisiin aika nopeasti tilaisuus jossa vanhemmille kerrottaisiin että noin ei käyttäydytä. Jos opettajien uhkailu ja solvaaminen jatkuu, otetaan yhteys viranomaisiin. Näinhän sitä toimitaan loogisesti ja lasten parasta ajatellen. Sehän tuntuisi aika älyvapaalta että vanhemmille ei sanottaisi mitään, mutta päätettäisiin luopua kaikista numeroista, kokeista ja oppimisen arvostelusta etteivät vanhemmat enää tulisi koululle raivoamaan. Koska tärkeintä on olla yhdessä ja oppia uusia asioita.
(Numeroista ja arvostelusta luopumisesta keskustellaan koulumaailmassa, mutta sen keskustelun perusteisiin eivät vanhemmat liity mitenkään)
Onko ihan älytön ajatus että noiden e-junioreiden joukkueen kohdalla järjestetään vanhempainilta, johon osallistuminen on edellytys joukkueeseen pääsemiseksi? Tuossa vanhempainillassa keskusteltaisiin vanhemman merkityksestä esimerkkinä, ja miten ei-toivottu käytös vaikuttaa lapsiin. Lasten kanssa tehdään kirjallisia sopimuksia urheiluseuroissa siitä miten ollaan kaikkien kavereita eikä ketään kiusata, eikö tätä voisi laajentaa vanhempiin? Ja yhdessä sopia käyttäytymissäännöt sekä sanktiot. Ja jos ei tämä tehoa, niin otetaan järeämmät keinot käyttöön, mutta vanhempien suuntaan. Ei lasten.
Oma äitini on heitetty ulos pelistä Hesacupissa, koska hän joukkueen huoltajana kertoi tuomarille tarpeeksi kauan omaa näkemystään tuomioista. Peli vihellettiin poikki ja tuomari ilmoitti että peli ei jatku ennen kuin tuo nainen on poistunut kentän laidalta. Miksei jääkiekossa? Jos kaikki vanhemmat sitoutuvat siihen, että tuomarilla on oikeus poistaa vanhempi (toki järjestysmies sen poiston suorittaa) pelistä, niin tuskin siitä kauhean usein tulee ylitsepääsemättömiä ongelmia. Ja veikkaan että montaakaan isukkia tai äippää ei tarvitse sieltä katsomosta poistaa, kun vanhempien käytös alkaa pikkuhiljaa muuttumaan. Jos katsoo vierestä miten naapurin isä kannettaan ulos katsomosta luolamiesmäisen käytöksen johdosta, niin sitä saattaa alkaa miettimään omaakin käytöstä. Ja seuraavan kerran kun tekisi mieli huutaa typeryyksiä, ne jäävät huutamatta. Tähän voisi myös hulluimmat visionäärit lisätä kolikon toisen puolen, ja alkaa palkitsemaan vanhempia hyvästä käytöksestä. Jos tuomari käy vaikka pelin loputtua huikkaamassa kehuja positiivisesti kannustaneille vanhemmille kaikkien kuullen, se voi saada aikaan muutoksia kaikissa muissakin. Kuten lasten kasvatuksessa, toivotun käytöksen palkitseminen tuo yleensä parempi tuloksia kuin ei-toivotusta rankaiseminen.
On melko epäreilua rankaista ei-toivotusta käytöksestä täysin syytöntä osapuolta. Lapsia.
Menneellä viikolla näin jääkiekkoliiton tiedotteen siitä että e-junioreiden kohdalla luovutaan sarjataulukosta. Ottelukohtaisista tilastoista luovuttiin jo viime kaudella. Perusteeksi ilmoitetaan "E-junioreissa ei vielä pelata sarjan voitosta ja näin sarjataulukon esittämiselle ei ole perusteita". Lisäperusteissa mainitaan "Tutkimustulokset osoittavat varsin yksiselitteisesti, että kilpailuttaminen ja kilpailullisuus eivät kehitä lapsia vaan päinvastoin. Haluamme antaa jääkiekkoharrastuksensa alkutaipaleella oleville lapsille mahdollisuuden nauttia pelaamisesta ilman tilastoinnin tuomia paineita". Ja kirsikkana kakun päällä tuodaan esiin että "Kokemus on osoittanut, että taulukoiden ja tilastojen aiheuttamat negatiiviset puolet näkyvät mm. vanhempien reagoimisessa pelien tuloksiin ja joukkueen sijoituksiin. Toimintaa arvioidaan liikaa tulosten kautta kun lasten urheilussa tärkeintä olisi iloisuus, yhdessä tekemisen riemu ja koettu pätevyys."
Viimeisestä lainauksesta olen täsmälleen samaa mieltä. Ongelma on todellinen ja tavoite on hyvä. Mutta toteutus menee pahasti metsään.
Jos mennään perusteiden äärelle ja mietitään mitä eroa on urheilulla ja liikunnalla, niin urheilussa on mukana kilpailemisen elementti. Jos on kilpailua, on yleensä voittajia ja menestyjiä. Ja usein jos on voittajia, on myös häviäjiä. Tai ainakin niitä jotka voittavat ja menestyvät vähemmän. Tästä perimmäisestä elementistä seuraa se, että kilpailu itsessään asettaa urheilijat erilaisiin järjestyksiin. Lasten urheilussa se koetaan ilmeisesti pahana asiana. Nuori Suomen ruohonjuuritason toteutuksessa monessa lajissa luovuttiin tuloksien ilmoittamisesta. Toki jokainen lapsi sai käydä itse kysymässä paljonko sai pisteitä, miten peli päättyi tai kuka voitti. Omien kokemusten mukaan nuo asiat kiinnostavat lapsia todella paljon. Mutta tuloslistaa ei saanut laittaa seinälle, koska ajateltiin että siellä listan häntäpäässä oleville urheilijoille tulee paha mieli.
Ja nyt päästiinkin nykyvanhemmuuden yhteen isoimpaan kompastuskiveen. Kokemusta vanhemmista on varhaiskasvatuksen parista muutamasta sadasta perheestä. Ja yksi selkeä asia mikä on näkynyt vanhemmuuden haasteissa on se, että lapselle ei saisi tulla paha mieli. Myös lastenpsykologi Jari Sinkkonen on puhunut aiheesta paljon, ja moittinut nykyajan vanhempia siitä että he eivät kestä lapsen pahaa mieltä. Ja jotta kukaan ei vedä hamahelmeä nenäänsä, mainittakoon että nyt yleistetään hieman. Vanhemmuus on siitä arka aihe, että lähes kaikki vanhemmat pyrkivät olemaan mahdollisimman hyvä vanhempi, jolloin sen vanhemmuuden minkäänlainen arvostelu tai arvioiminen luo melkoisen konfliktin ja jännitteen vanhemman suuntaan. Mutta kun vanhempien tulisi ymmärtää että lapsella ei tarvitse olla koko ajan hyvä mieli. Päivittäin näen töissä miten jo 2-vuotiaat lapset ovat oppineet että kun huutaa tarpeeksi kovaa ja tarpeeksi kauan, vanhemmilta saa tahtonsa läpi. Ja tyhmähän se lapsi olisi, jos ei käyttäisi toimintatapaa jolla saa tehtyä mitä itse haluaa. Olen nähnyt lukuisia tilanteita missä vanhempi menee avuttomaksi kun lapsi ilmoittaa että ei lähde päiväkodista kotiin. Epätoivoinen vanhempi ihmettelee mitä pitäisi tehdä kun lapsi ei tottele. Kun hänelle kertoo että sen pienen lapsen voi kantaa sinne autoon, on vastaus että se alkaa sitten huutamaan ja raivoamaan. No varmasti alkaa, jos sillä tavalla saa jäädä sinne pihalle. Kaupassa mekkalan pitäminen toimii, vaikka se vanhempi sanoisikin että "tämä on sitten viimeinen kerta". No ei varmasti ole, jos sillä huutamisella saa seuraavallakin kerralla tahtonsa läpi. Voi olla että pitää huutaa vähän pidempään kuin edellisellä kerralla, mutta lapsi jaksaa huutaa todella kauan, jos oppii että lopulta se kannatti.
Nyt kun tätä samaa hyvän mielen kuplaa aletaan siirtämään urheiluun, ollaan vaarallisilla vesillä. Urheilun yksi hienouksista on sen tarjoama mahdollisuus kokea myös negatiivisia asioita ja oppia niistä. Kun suoritus epäonnistuu, joukkue häviää tai lapsi huomaa jonkun muun olevan parempi, se saattaa harmittaa. Silloin joukkueella, valmentajilla ja vanhemmilla on mahdollisuus opettaa lasta. Harmituksen voi kääntää voimavaraksi, ja juuri niiden harmitusten kautta se onnistuminen ja menestyminen tuntuu vielä voimakkaammalta. Ja yksi urheilun toinen hienous on voimakkaiden positiivisten tunteiden mahdollisuudet. Lapsia voi suojella vaikka miltä, mutta jossain vaiheessa lapsuus loppuu ja elämän realiteeti tulevat vastaan. Työelämässä kaikki ei ole aina niin ihanaa ja tasavertaista. Aikuisurheilussa tulokset saattavat olla todella isossa roolissa. Mitä isompi hyppäys turvallisesta kuplasta on sen ulkopuolelle, sen haastavampaa se on lapsille.
Jääkiekkoliiton tiedotteesta en saanut ihan selkeää kuvaa onko se perimmäinen ongelma lapsissa vai vanhemmissa, vaiko molemmissa. On se ongelma missä tahansa, niin mihin unohtui se vaihtoehto että lapsia ja vanhempia tuetaan ja kasvatetaan? Toki voi vetää kortin "urheiluseuran tehtävä ei ole kasvattaa lapsia", mutta silloin katoaa pohja myös kaikelta kilpailemisen kieltämiseltäkin. E-juniorit ovat 10-11 vuotiaita. Eivät siit mitään taaperoita, jotka eivät osaa edes laskea maaleja. Jos menet katsomaan 4-5 luokkalaisten pelejä välituntisin, niin maalien tekeminen ja laskeminen on tärkeää.
Millä oikeudella nyt päätetään että peleissä ei enää pidetäkään tilastoja, eikä voittaminen ja menestyminen ole enää mahdollista? Onko kukaan koskaan kysynyt lapsilta, haluavatko he tätä? Kun urheilusta viedään kilpaileminen pois, jää jäljelle liikunta. Luistelu on hyvää liikuntaa, mutta kun kentälle laitetaan maalit ja vain yksi kiekko, on selvää että se kiekko yritetään saada maaliin. Se on jääkiekon syvin olemus ja se perimmäinen tavoite mihin koko harjoittelu ja laji perustuu. Miksi sen maalin tekemiseen pitäisi nähdä niin paljon vaivaa, jos se ei olekaan enää tärkeää? Miksi taistella voitosta, jos voittaminen ei enää merkitse mitään? Tai jos voittajia ei enää olekaan, jos maalitkin jätetään laskematta. Kenties kuvitellaan että 10-vuotias lapsi ei osaa itse laskea monta kertaa on laittanut kiekon maaliin, jos sitä ei pääse tarkistamaan pöytäkirjasta.
Aikuisten käytös on todellinen ongelma. Mutta tässä maassa on aika usein tapana ratkaista ongelma jollain älyvapaalla toteutuksella. Jos yksi ihminen tekee typeryyksiä ampuma-aseen kanssa, ehdotetaan ratkaisuksi aseiden totaalista kieltämistä. Vähän sama kuin yhden rattijuopon takia kiellettäisiin sekä alkoholi (kieltolakihan on menestys, vai mitä?) että autot. Nyt kun vanhemmat eivät osaa käyttäytyä, kielletään lapsilta kilpaileminen. Itse en saa tuosta mitenkään optimaalista tai edes loogista. Mitä jos ei rangaistaisi lapsia, vaan hoidettaisiin vanhempien käytös juuri näiden vanhempien kanssa? Valistusta, opastusta, keskustelua. Ja jos ei osaa käyttäytyä, annetaan porttikielto peleihin, harjoituksiin ja kisareissuihin.
Kuvitellaan tilanne jossa Jaana-Petteri on viidennellä luokalla koulussa, ja saa matikan kokeesta 5-. Seuraavana päivänä hänen isänsä tulee koululle ja huutaa opettajalle miten hänen lapsensa pitää saada lisää opetusta. Vahvistaakseen viestiään hän kiroilee luokan edessä kaikkien lasten kuullen. Samaan aikaan käytävällä kävelee naapuriluokan Ossi-Marjaanan äiti, joka huutaa ohimennen tälle isälle "Sun lapses on ihan paska, hähää!". Kun opettaja koittaa sanoa siihen jotain, äiti sanoo opettajalle että tämä on kusipäähomo, joka ei tule koskaan pärjäämään opettajana. Sekä opettaja, isä että äiti ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä että rehtori on sokea, mulkku ja vitunhomo. Koska on rehtori.
Kun tätä tapahtuu koulussa vähän väliä, opettajat tulevat siihen tulokseen että näin ei ole hyvä. Lasten ei ole hyvä kuulla ja nähdä tuollaista käytöstä vanhemmilta. Miten tuo ongelma ratkaistaisiin? Väittäisin että jos jossain koulussa vanhemmat käyttäytyisivät noin, pidettäisiin aika nopeasti tilaisuus jossa vanhemmille kerrottaisiin että noin ei käyttäydytä. Jos opettajien uhkailu ja solvaaminen jatkuu, otetaan yhteys viranomaisiin. Näinhän sitä toimitaan loogisesti ja lasten parasta ajatellen. Sehän tuntuisi aika älyvapaalta että vanhemmille ei sanottaisi mitään, mutta päätettäisiin luopua kaikista numeroista, kokeista ja oppimisen arvostelusta etteivät vanhemmat enää tulisi koululle raivoamaan. Koska tärkeintä on olla yhdessä ja oppia uusia asioita.
(Numeroista ja arvostelusta luopumisesta keskustellaan koulumaailmassa, mutta sen keskustelun perusteisiin eivät vanhemmat liity mitenkään)
Onko ihan älytön ajatus että noiden e-junioreiden joukkueen kohdalla järjestetään vanhempainilta, johon osallistuminen on edellytys joukkueeseen pääsemiseksi? Tuossa vanhempainillassa keskusteltaisiin vanhemman merkityksestä esimerkkinä, ja miten ei-toivottu käytös vaikuttaa lapsiin. Lasten kanssa tehdään kirjallisia sopimuksia urheiluseuroissa siitä miten ollaan kaikkien kavereita eikä ketään kiusata, eikö tätä voisi laajentaa vanhempiin? Ja yhdessä sopia käyttäytymissäännöt sekä sanktiot. Ja jos ei tämä tehoa, niin otetaan järeämmät keinot käyttöön, mutta vanhempien suuntaan. Ei lasten.
Oma äitini on heitetty ulos pelistä Hesacupissa, koska hän joukkueen huoltajana kertoi tuomarille tarpeeksi kauan omaa näkemystään tuomioista. Peli vihellettiin poikki ja tuomari ilmoitti että peli ei jatku ennen kuin tuo nainen on poistunut kentän laidalta. Miksei jääkiekossa? Jos kaikki vanhemmat sitoutuvat siihen, että tuomarilla on oikeus poistaa vanhempi (toki järjestysmies sen poiston suorittaa) pelistä, niin tuskin siitä kauhean usein tulee ylitsepääsemättömiä ongelmia. Ja veikkaan että montaakaan isukkia tai äippää ei tarvitse sieltä katsomosta poistaa, kun vanhempien käytös alkaa pikkuhiljaa muuttumaan. Jos katsoo vierestä miten naapurin isä kannettaan ulos katsomosta luolamiesmäisen käytöksen johdosta, niin sitä saattaa alkaa miettimään omaakin käytöstä. Ja seuraavan kerran kun tekisi mieli huutaa typeryyksiä, ne jäävät huutamatta. Tähän voisi myös hulluimmat visionäärit lisätä kolikon toisen puolen, ja alkaa palkitsemaan vanhempia hyvästä käytöksestä. Jos tuomari käy vaikka pelin loputtua huikkaamassa kehuja positiivisesti kannustaneille vanhemmille kaikkien kuullen, se voi saada aikaan muutoksia kaikissa muissakin. Kuten lasten kasvatuksessa, toivotun käytöksen palkitseminen tuo yleensä parempi tuloksia kuin ei-toivotusta rankaiseminen.
On melko epäreilua rankaista ei-toivotusta käytöksestä täysin syytöntä osapuolta. Lapsia.
sunnuntai 16. elokuuta 2015
Jos ei jossiteltaisi?
Urheilu ja fanittaminen herättävä voimakkaita tunteita. Siksi se onkin niin kivaa. Peliä voi seurata analyyttisesti ilman tunnesidettä, mutta parhaimmillaan siitä voi saada huikeita fiiliksiä. Johtuen kilpailemisen luonteesta, kaikki eivät voi voittaa. Paitsi Nuoren Suomen säännöillä. Aikuisten peleissä jokaista voittajaa kohtaan on vähintään yksi häviäjä, ainakin tuloksellisesti.
1999, Hartwall Areena. Jokerit kohtasivat SaiPan pudotuspeleissä ja ylimielisesti Areenaan oli buukattu taitoluistelukisat pelipäiville joten kaksi ensimmäistä peliä pelattiin Lappeenrannassa. SaiPa voitti molemmat. Kuitenkaan usko ei horjunut jokerifaneilla, olihan joukkueessa huippunimiä nippukaupalla. Jokerit hallitsivat ottelua aika selkeästi, mutta lopussa taululla oli lukemat 4-5. Jokereiden kausi loppui siihen ja muistan miten päätössummerin jälkeen istuin katsomossa ja odotin että jotain tapahtuu ja tulos muutetaan. Koska ei näin vain pitänyt voida käydä. Kukaan ei muuttanut tulosta, ja tilanne oli pakko hyväksyä. Se pudotus on valtava, kun jokainen solu ja mielen sopukka uskoo 100% varmuudella voittoon, mutta sitä ei tulekaan.
2015, Harjun kenttä, Lohja. Amerikkalaisen jalkapallon III-divisioonan pudotuspelit, jossa vastakkain ovat Lohja ja Rovaniemi. Lohja hallitsee peliä, ja saa useamman mahdollisuuden voittaa varsinaisella peliajalla. Lopussa tilanne on kuitenkin tasan 6-6, ja vuorossa on hyökkäyskilpailu. Käytännössä rangaistuslaukauskilpailua vastaava. Ottelun lopussa Lohja oli hallinnut peliä suorastaan suvereenisti, joten katsomo sekä pelaajat uskoivat 100% voittoon. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan Rovaniemi voitti pelin. Sama tunne kuin vuonna 1999 valtasi mielen. Ei ole mahdollista. Tälläkään kertaa kukaan ei muuttanut tulosta, vaan se piti hyväksyä.
Urheilun historia on täynnä katkeria hetkiä. Jääkiekossa mm-finaalin häviäminen 5-1 johdosta, HJK:n sulaminen eurokentillä sekä muutama futiksen maajoukkuepeli. Kaikki näitä yhdistää halu jossitella. Jos olisi siinä ja siinä tehty toisin. Jos se ja se olisi onnistunut. Jos ja jos ja jos. On helppo kyseenalaistaa päätökset, kun tietää lopputuloksen. Harvoin kuulee sanottavan "tällä kertaa onnistui ja mestaruus tuli, mutta päätös oli silti huono".
Sivullisten jossitteluun eivät pelaajat voi vaikuttaa, mutta joukkueen sisäiseen jossitteluun kyllä. Jos pelaaja tekee jokaisessa tilanteessa parhaansa, ei tarvitse jossitella. Kun itsestään saa ulosmitattua maksimin, ei enempää voi vaatia tai saavuttaa. Kun pelin jälkeen pelaaja katsoo pukukopissa joukkuekaveria tai itseään peilistä, ja voi ylpeänä sanoa "annoin kaikkeni", ei tarvitse jossitella. Joskus se maksimikaan ei riitä. Urheilijan urheilullinen omatunto on puhdas, ja tappion katkeruus on helpompi hyväksyä. Sen sijaan jos pelin jälkeen sisimmässään tietää että joissain tilanteissa tuli pelattua hieman löysästi ja luovutettua henkisesti, tappion aiheuttama tunne voimistuu entisestään. Tällöin voi ihan aiheestakin syytellä itseään, tai jopa syytellä muita kun itsetunto ei kestä totuutta.
Pelaaja ei voi suoraan vaikuttaa muuhun kuin omaan tekemiseensä ja pelaamiseensa. Katkerien tappioiden kokijana sekä kentällä että katsomossa annan jokaiselle pelaajalle, nuorelle tai vanhalle, isolle tai pienelle, ohjeeksi että ulosmitatkaa isoissa peleissä aina kaikki mitä itsestänne saatte irti. Silloin voi pelin jälkeen kävellä pää pystyssä, oli lopputulos mikä tahansa. Silloin on helppo kunnioittaa tulosta.
perjantai 15. toukokuuta 2015
Maailman paras kitinäkansa
Ei jääkiekon MM-kisoja ilman tuomariskandaalia, -farssia ja somevyöryä. Aina meitä sorretaan, Putin on maksanut kaiken ja Suomella on aina vastustajana sekä joku maa että jotkut tuomarit. Ja joka hemmetin vuosi, joka hemmetin turnaus. Ennen turnausta on lämmitelty koko kausi Liigassa haukkumalla tuomarit keskimäärin kerran pelissä (yleensä se hävinnyt osapuoli). Hyvillä mielin voikin sanoa että olemme maailman paras kitinäkansa.
Viime vuonna tuomareilta jäi näkemättä miten Erik Haula tyrmättiin poikittaisella mailalla. Tuomarit eivät nähneet rikettä, joten huolimatta rajusta loukkaantumisesta eivät antaneet jäähyä. Paskoja olivat.
Tänä vuonna päätuomareilta jäi näkemättä miten Komarov polvitaklasi venäläistä. Linjatuomari näki, ja kun päätöksentekohetkellä näytti siltä että venäläinen loukkaantui taklauksesta tuomarit tekivät sääntöjenmukaisen 5+20min vihellyksen. Paskoja olivat.
Käytännössä molemmissa tilanteissa ei ole päätöksentekohetkellä oleellista osuiko taklaus vai ei, ainoastaan sillä mitä tuomarit näkivät. Nyt ollaankin vaikeassa paikassa jos tuomari on paska kun ei anna vitosta vaikka joku loukkaantuu, ja tuomari on paska kun antaa vitosen kun joku loukkaantuu.
Valitettavasti molemmissa tilanteissa kärsijänä oli Suomi, joten ei ihme että kierrokset nousevat kotikatsomoissa.
Internetin syövereistä löytyy tietoa ilmiöstä nimeltä valikoiva muisti. Tiivistettynä se on sitä, että kun vastustajalta jää jäähy viheltämättä se ketuttaa isosti, ja kun suomelta jää jäähy viheltämättä sitä ei edes sen kummemmin huomioida. Eli vaikka tuomarit tekevät kyseenalaisia suorituksia molempiin suuntiin, kotikatsomossa muistellaan vain niitä mitkä olivat itselle haitallisia. Ei ihme että turnauksen jälkeen tulee tunne että joka pelissä tuomarit sorsivat meikäläisiä.
Jokaisessa sopassa on mausteita, niin tässäkin. Jättipippurina on kotoinen Liiga ja kierroksesta toiseen jatkuva tuomareista kitiseminen valmennusjohdon suunnalta. Liigavalmentajat ovat isolle osalle faneista Mertarannan tai Tammisen kaltaisia totuuden torvia, joiden mielipiteet otetaan absoluuttisena faktana, Alempien sarjojen valmentajille he ovat esikuvia, ja pelaajille auktoriteetteja. Eli kun he kitisevät, kaikki muutkin kitisevät. Tai ainakin ovat samaa mieltä että tuomarit ovat paskoja. Ainoa ero on siinä että Liigassa kukaan ei puhu maksetuista tuomareista, mutta MM-kisoissa aina joku on heidät lahjonut.
Mertaranta onkin mielenkiintoinen mauste. Kun jättää oman valikoivan muistin sivuun ja katsoo peliä objektiivisesti, huomaa miten vahvoilla värilaseilla Mertaranta selostaa. Sen lisäksi miehen ymmärrys tuomaritoiminnasta sekä jääkiekon säännöistä on hieman vajavaista, joten hänen suustaan tulee aika paljon suoranaista typeryyttä. Kotikatsomo ei häntä kyseenalaista, vaan huutaa samaa kitinää kotona kurkku suorana.
Muistaako kukaan milloin tässä maassa olisi huudettu maksetuista tuomareista silloin kun tuomiot suosivat Suomea? Huusiko Tsekki-pelissä kukaan puusilmää kun tuomari jätti viheltämättä päivänselvät suomalaisjäähyt? Toivottavasti joku huusi PÄSSI! kun Salmela pelasi päin honkia ja kaatoi venäläisen, ja nimenomaan kohdisti huudon Salmelaan.
Tuomarit ovat tehneet huonoja päätöksiä kautta ajan. Ja tulevat niin tekemään tulevaisuudessakin. Kun tämän hyväksyy, ja keskittää tarmonsa johonkin muuhun kuin kitinään, usein saa itse pelistäkin enemmän irti. Komarovin vitonen oli niin monella tapaa järkyttävän huonosti tuomittu tilanne, mutta ei siitä suomalaisvihaa tai lahjontaa saa millään. MM-kisoissa on aina saunakavereita tuomareina, ja SE on oikeasti vakava ongelma. Ei se ole tuomareiden vika että he ovat liian kovassa paikassa, harva tuomari kieltäytyy kisakutsusta sanoen ettei koe olevansa tarpeeksi hyvä. Joten miljoonien meemien ja someviestien sijaan voisi lähettää vaikka Arto I. Järvelälle postia ja kertoa mielipiteen herrasta.
Suomen tippumisessa on jotain hyvääkin. Nyt voi katsoa huikeita mitalipelejä ilman että puoli Suomea huutaa huonoista tuomareista. #vapaus
Viime vuonna tuomareilta jäi näkemättä miten Erik Haula tyrmättiin poikittaisella mailalla. Tuomarit eivät nähneet rikettä, joten huolimatta rajusta loukkaantumisesta eivät antaneet jäähyä. Paskoja olivat.
Tänä vuonna päätuomareilta jäi näkemättä miten Komarov polvitaklasi venäläistä. Linjatuomari näki, ja kun päätöksentekohetkellä näytti siltä että venäläinen loukkaantui taklauksesta tuomarit tekivät sääntöjenmukaisen 5+20min vihellyksen. Paskoja olivat.
Käytännössä molemmissa tilanteissa ei ole päätöksentekohetkellä oleellista osuiko taklaus vai ei, ainoastaan sillä mitä tuomarit näkivät. Nyt ollaankin vaikeassa paikassa jos tuomari on paska kun ei anna vitosta vaikka joku loukkaantuu, ja tuomari on paska kun antaa vitosen kun joku loukkaantuu.
Valitettavasti molemmissa tilanteissa kärsijänä oli Suomi, joten ei ihme että kierrokset nousevat kotikatsomoissa.
Internetin syövereistä löytyy tietoa ilmiöstä nimeltä valikoiva muisti. Tiivistettynä se on sitä, että kun vastustajalta jää jäähy viheltämättä se ketuttaa isosti, ja kun suomelta jää jäähy viheltämättä sitä ei edes sen kummemmin huomioida. Eli vaikka tuomarit tekevät kyseenalaisia suorituksia molempiin suuntiin, kotikatsomossa muistellaan vain niitä mitkä olivat itselle haitallisia. Ei ihme että turnauksen jälkeen tulee tunne että joka pelissä tuomarit sorsivat meikäläisiä.
Jokaisessa sopassa on mausteita, niin tässäkin. Jättipippurina on kotoinen Liiga ja kierroksesta toiseen jatkuva tuomareista kitiseminen valmennusjohdon suunnalta. Liigavalmentajat ovat isolle osalle faneista Mertarannan tai Tammisen kaltaisia totuuden torvia, joiden mielipiteet otetaan absoluuttisena faktana, Alempien sarjojen valmentajille he ovat esikuvia, ja pelaajille auktoriteetteja. Eli kun he kitisevät, kaikki muutkin kitisevät. Tai ainakin ovat samaa mieltä että tuomarit ovat paskoja. Ainoa ero on siinä että Liigassa kukaan ei puhu maksetuista tuomareista, mutta MM-kisoissa aina joku on heidät lahjonut.
Mertaranta onkin mielenkiintoinen mauste. Kun jättää oman valikoivan muistin sivuun ja katsoo peliä objektiivisesti, huomaa miten vahvoilla värilaseilla Mertaranta selostaa. Sen lisäksi miehen ymmärrys tuomaritoiminnasta sekä jääkiekon säännöistä on hieman vajavaista, joten hänen suustaan tulee aika paljon suoranaista typeryyttä. Kotikatsomo ei häntä kyseenalaista, vaan huutaa samaa kitinää kotona kurkku suorana.
Muistaako kukaan milloin tässä maassa olisi huudettu maksetuista tuomareista silloin kun tuomiot suosivat Suomea? Huusiko Tsekki-pelissä kukaan puusilmää kun tuomari jätti viheltämättä päivänselvät suomalaisjäähyt? Toivottavasti joku huusi PÄSSI! kun Salmela pelasi päin honkia ja kaatoi venäläisen, ja nimenomaan kohdisti huudon Salmelaan.
Tuomarit ovat tehneet huonoja päätöksiä kautta ajan. Ja tulevat niin tekemään tulevaisuudessakin. Kun tämän hyväksyy, ja keskittää tarmonsa johonkin muuhun kuin kitinään, usein saa itse pelistäkin enemmän irti. Komarovin vitonen oli niin monella tapaa järkyttävän huonosti tuomittu tilanne, mutta ei siitä suomalaisvihaa tai lahjontaa saa millään. MM-kisoissa on aina saunakavereita tuomareina, ja SE on oikeasti vakava ongelma. Ei se ole tuomareiden vika että he ovat liian kovassa paikassa, harva tuomari kieltäytyy kisakutsusta sanoen ettei koe olevansa tarpeeksi hyvä. Joten miljoonien meemien ja someviestien sijaan voisi lähettää vaikka Arto I. Järvelälle postia ja kertoa mielipiteen herrasta.
Suomen tippumisessa on jotain hyvääkin. Nyt voi katsoa huikeita mitalipelejä ilman että puoli Suomea huutaa huonoista tuomareista. #vapaus
tiistai 17. helmikuuta 2015
Herkät hipiät
Jääkiekko on testosteronia tihkuva peli jossa veriset ja hikiset äijät meuhkaavat kaukalossa kirosanojen lennellessä, katsomoissa virtaa kalja ja kansa mylvii. Kovien miesten peli, epäilemättä. Toimistolla istuu kovien miesten kovat johtajat, jotka ovat nähneet ja kokeneet urallaan kaiken. Toiminta on äijämäistä, eli suoraa ja rehellistä.
Eikun siis...
Pelistä voidaan olla montaa mieltä, mutta toimiston kohdalla ylläoleva kuvaus taisi mennä aika pahasti metsään. Tarinoita löytyy vaikka millä mitalla, mutta vastenmielisyydessään voiton vie viime kaudella Mestiksen tapa hoitaa pelikieltoja. Ensin rangaistus annetaan väärälle pelaajalle (http://tinyurl.com/l3zn5rl) ja valmentajan tätä ihmetellessä ei pyydetä anteeksi, pahoitella tai kommentoida järjetöntä munausta mitenkään. Sen sijaan valmentajalle annetaan sakot kurinpidon arvostelemisesta.
Nyt Liiga astui mukaan omalla käytöksellään. Kuvaaja huomaa että hänen ottamaansa kuvaa käytetään luvatta (kansankielellä varkaus) joten ymmärrettävästi hän on närkästynyt ja pistää Twitteriin viestin aiheesta. Kuva on Sportin hallissa ja siinä on Liigan tunnus isolla. Aika luonnollista että syyllinen on jompikumpi tai molemmat (http://tinyurl.com/lxlbmya). Liigan Juha Huhta (kuka?) vastaa Twitteriin epäammattimaisesti ja peruu kuvaajalta oikeudet kuvata Liigan tapahtumissa.
Juha Huhta on Liigan vastaava tuottaja. En tiedä mitä hän tuottaa koska nimi ei ole koskaan tullut vastaan, mutta tuskin hän hyvää imagoa ainakaan osaa tuottaa.
Yleisesti yritysmaailmassa ymmärretään että asiakkaille tai yhteistyökumppaneille ei kannata vittuilla vaan pieni nöyryys tuottaa enemmän voittoja (vaikka asiakas olisikin väärässä). Jääkiekossa taas jostain syystä toimistoilla ei aina osata edes alkeellisia käytöstapoja. Kun ammattipelaajalle annetaan vahingossa perusteeton pelikielto, olisi syytä pyytää anteeksi. Tai jos se sana on liian vaikea sanottavaksi, voisi edes pahoitella. Kun sekään ei tullut mieleen, niin viimeistään siinä vaiheessa kun valmentaja tätä ihmettelee, voisi hieman nöyrtyä ja toteuttaa jomman kumman. Eikä antaa sakkoja.
Jos julisteessa on metrin kokoinen Liigan logo, ei voi vetää hernettä nenään jos kuvaaja olettaa Liigan kenties olevan osallinen asiassa. Kun asia ei näin ole, Huhta olisi voinut vastata Twiittiin ihan asiallisestikin. Tässä on Huhdalle ilmainen konsultaatio ja esimerkki fiksummasta vastauksesta: "@rautiaine: Pahoittelut että kuvaasi on käytetty ilman suostumustasi. Kyseisen julisteen kohdalla Liiga ei ole osallinen. Suhtaudumme tekijänoikeuksiin vakavasti, ja voit olla yhteydessä suoraan minuun jos voimme auttaa tilanteen selvittämisessä jotenkin."
Aika monelle olisi jäänyt tapauksesta parempi mieli, sekä Liigan imago saattaisi olla parempi kuin nyt valitulla linjalla. Voisivatko Kaiken Maailman Huolestujat tulevaisuudessa olla tappeluiden sijasta huolissaan vaikka Liigan ja Mestiksen toimistojen käytöstavoista?
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Hyvä Jussi, tapa se!
Muistaako kukaan Aurinkomatkojen mainosta, missä nainen katsoi lasten futismatsia sateessa katsomossa ja heijasi lastenvaunuja? Yhtäkkiä hän pomppaa ylös ja huutaa kentälle "Hyvä Jussi, tapa se! Tapa se!" Tämän jälkeen nainen jatkaa apaattista istumistaan ja ruutuun tulee teksti "Oletko loman tarpeessa?".
Hauska mainos, vähemmän hauska tapahtuma silloin kun se ei ole näytelty. Espoossa tapahtunut tuomarin lyöminen on vain jäävuoren huippu kun tarkastellaan lasten ja nuorten urheilua vanhempien osalta. Espoon tapaus on helppo tuomita ja vaatia isälle porttikieltoa peleihin. Ja niin pitääkin. Mutta tapauksen osapuolia mitenkään tuntematta väitän että tuo ei ollut ensimmäinen kerta kun kyseinen isä käyttäytyy asiattomasti joukkueen tilaisuuksissa. Nyt herääkin kysymys onko isän kanssa keskusteltu vanhempien roolista nuorisourheilussa missään vaiheessa?
Vanhemmat elävät katsomossa mukana todella vahvoilla tunteilla. Oma äitini on mennyt vessaan itkemään kesken urheilusuoritukseni kun pelkäsi että hänen pojalleen sattuu jotain. Samainen äiti on ajettu myös punaisella kortilla pois Hesacupin pelistä, vaikka hän oli vain katsoja. Äitini ei missään nimessä ole räyhääjä, noissa tilanteissa vain vahvat tunteet ottivat vallan. Kun ihminen kokee vahvoja tunteita, saattaa looginen ajattelu siirtyä takavasemmalle. Tämä on aivoihin rakennettu mekanismi. Positiivisissa tunteissa (esim, ihastuminen) ongelmat eivät ole niin selkeitä kuin negatiivisissa. Fiksusta perheenisästä saattaa tulla tuomaria lyövä raivopää, kun tunteiden ja oman toiminnan hallinta pettää pahasti. Tästä syystä olisikin tärkeää keskustella vanhempien kanssa asiasta jo ennen kuin niitä ongelmia tulee.
Uskon siihen että monessa seurassa tapakasvatetaan myös vanhempia. Mutta uskon että on myös seuroja joissa tätä ei tehdä. Joskus mennään resurssipulan taakse, joskus todetaan suoraan että se ei ole seuran tehtävä. Jälkimmäisessä tekee mieli kysyä mikä on lasten ja nuorten valmentamisessa ne tärkeimmät tavoitteet? Onko se voittaminen, kehittyminen lajin suhteen, kehittyminen lajin ulkopuolella vai elämysten ja kokemusten saaminen? Kaikkia noita vai vaan osaa? Jos se on kaikkia noita, niin eikö huonosti käyttäytyvät vanhemmat liity jälkimmäisiin tavoitteisiin?
Kyse on usein myös seuran omasta ilmapiiristä. Jos valmentaja puhuu ronskisti tai epäkunnioittavasti pelaajilleen, voiko vanhemmilta vaatia parempaa käytöstä? Olen nähnyt pienen poikien pelaavan kaatosateessa jalkapalloa, ja vastustajan tehdessä maalin valmentaja huutaa sateenvarjon alta "Ei hemmetti, yrittäkää edes!". Poikien ilmeet olivat hyvin alistuneet ja äkkiseltään en nähnyt yhdenkään sen joukkueen pelaajan hymyilevän. Heillä ei tainnut olla kauhean hauskaa pelata litimärkänä parempa vastustajaa vastaan. Kun tähän päälle valmentaja vielä norsunluutornistaan antaa negatiivista palautetta, tuli mieleen että ehkä pieni kannustus ja tsemppaaminen voisi tehota paremmin kuin se huutelu. Ainakaan itse en keksi valmennuksellisesta näkökulmasta mitään syytä miksi tuo huutelu olisi parempaa kuin pelaajien kannustaminen, tukeminen ja rohkaiseminen.
Espoon tapaus on vain yksi lukemattomista tilanteista joissa vanhemmat (tai muut perheenjäsenet/sukulaiset) käyttäytyvät huonosti. Nyt tilanne tuomitaan aina Kummolasta asti. Mutta olisiko tilanne voitu estää tekemällä jotain toisin jo paljon aikaisemmin?
Viitaten edelliseen kirjoitukseen, jos isä huutaa tuomarille "vitun nuija!" niin mitkä ovat todennäköisyydet sille että poikakin huutaa joskus tuomarille? Jos valmentaja sanoo että tuomaria pitää kunnioittaa ja isää sanoo että se on ihan urpo, se on pienelle lapselle melkoinen ristiriitatilanne.
Hauska mainos, vähemmän hauska tapahtuma silloin kun se ei ole näytelty. Espoossa tapahtunut tuomarin lyöminen on vain jäävuoren huippu kun tarkastellaan lasten ja nuorten urheilua vanhempien osalta. Espoon tapaus on helppo tuomita ja vaatia isälle porttikieltoa peleihin. Ja niin pitääkin. Mutta tapauksen osapuolia mitenkään tuntematta väitän että tuo ei ollut ensimmäinen kerta kun kyseinen isä käyttäytyy asiattomasti joukkueen tilaisuuksissa. Nyt herääkin kysymys onko isän kanssa keskusteltu vanhempien roolista nuorisourheilussa missään vaiheessa?
Vanhemmat elävät katsomossa mukana todella vahvoilla tunteilla. Oma äitini on mennyt vessaan itkemään kesken urheilusuoritukseni kun pelkäsi että hänen pojalleen sattuu jotain. Samainen äiti on ajettu myös punaisella kortilla pois Hesacupin pelistä, vaikka hän oli vain katsoja. Äitini ei missään nimessä ole räyhääjä, noissa tilanteissa vain vahvat tunteet ottivat vallan. Kun ihminen kokee vahvoja tunteita, saattaa looginen ajattelu siirtyä takavasemmalle. Tämä on aivoihin rakennettu mekanismi. Positiivisissa tunteissa (esim, ihastuminen) ongelmat eivät ole niin selkeitä kuin negatiivisissa. Fiksusta perheenisästä saattaa tulla tuomaria lyövä raivopää, kun tunteiden ja oman toiminnan hallinta pettää pahasti. Tästä syystä olisikin tärkeää keskustella vanhempien kanssa asiasta jo ennen kuin niitä ongelmia tulee.
Uskon siihen että monessa seurassa tapakasvatetaan myös vanhempia. Mutta uskon että on myös seuroja joissa tätä ei tehdä. Joskus mennään resurssipulan taakse, joskus todetaan suoraan että se ei ole seuran tehtävä. Jälkimmäisessä tekee mieli kysyä mikä on lasten ja nuorten valmentamisessa ne tärkeimmät tavoitteet? Onko se voittaminen, kehittyminen lajin suhteen, kehittyminen lajin ulkopuolella vai elämysten ja kokemusten saaminen? Kaikkia noita vai vaan osaa? Jos se on kaikkia noita, niin eikö huonosti käyttäytyvät vanhemmat liity jälkimmäisiin tavoitteisiin?
Kyse on usein myös seuran omasta ilmapiiristä. Jos valmentaja puhuu ronskisti tai epäkunnioittavasti pelaajilleen, voiko vanhemmilta vaatia parempaa käytöstä? Olen nähnyt pienen poikien pelaavan kaatosateessa jalkapalloa, ja vastustajan tehdessä maalin valmentaja huutaa sateenvarjon alta "Ei hemmetti, yrittäkää edes!". Poikien ilmeet olivat hyvin alistuneet ja äkkiseltään en nähnyt yhdenkään sen joukkueen pelaajan hymyilevän. Heillä ei tainnut olla kauhean hauskaa pelata litimärkänä parempa vastustajaa vastaan. Kun tähän päälle valmentaja vielä norsunluutornistaan antaa negatiivista palautetta, tuli mieleen että ehkä pieni kannustus ja tsemppaaminen voisi tehota paremmin kuin se huutelu. Ainakaan itse en keksi valmennuksellisesta näkökulmasta mitään syytä miksi tuo huutelu olisi parempaa kuin pelaajien kannustaminen, tukeminen ja rohkaiseminen.
Espoon tapaus on vain yksi lukemattomista tilanteista joissa vanhemmat (tai muut perheenjäsenet/sukulaiset) käyttäytyvät huonosti. Nyt tilanne tuomitaan aina Kummolasta asti. Mutta olisiko tilanne voitu estää tekemällä jotain toisin jo paljon aikaisemmin?
Viitaten edelliseen kirjoitukseen, jos isä huutaa tuomarille "vitun nuija!" niin mitkä ovat todennäköisyydet sille että poikakin huutaa joskus tuomarille? Jos valmentaja sanoo että tuomaria pitää kunnioittaa ja isää sanoo että se on ihan urpo, se on pienelle lapselle melkoinen ristiriitatilanne.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)