1999, Hartwall Areena. Jokerit kohtasivat SaiPan pudotuspeleissä ja ylimielisesti Areenaan oli buukattu taitoluistelukisat pelipäiville joten kaksi ensimmäistä peliä pelattiin Lappeenrannassa. SaiPa voitti molemmat. Kuitenkaan usko ei horjunut jokerifaneilla, olihan joukkueessa huippunimiä nippukaupalla. Jokerit hallitsivat ottelua aika selkeästi, mutta lopussa taululla oli lukemat 4-5. Jokereiden kausi loppui siihen ja muistan miten päätössummerin jälkeen istuin katsomossa ja odotin että jotain tapahtuu ja tulos muutetaan. Koska ei näin vain pitänyt voida käydä. Kukaan ei muuttanut tulosta, ja tilanne oli pakko hyväksyä. Se pudotus on valtava, kun jokainen solu ja mielen sopukka uskoo 100% varmuudella voittoon, mutta sitä ei tulekaan.
2015, Harjun kenttä, Lohja. Amerikkalaisen jalkapallon III-divisioonan pudotuspelit, jossa vastakkain ovat Lohja ja Rovaniemi. Lohja hallitsee peliä, ja saa useamman mahdollisuuden voittaa varsinaisella peliajalla. Lopussa tilanne on kuitenkin tasan 6-6, ja vuorossa on hyökkäyskilpailu. Käytännössä rangaistuslaukauskilpailua vastaava. Ottelun lopussa Lohja oli hallinnut peliä suorastaan suvereenisti, joten katsomo sekä pelaajat uskoivat 100% voittoon. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan Rovaniemi voitti pelin. Sama tunne kuin vuonna 1999 valtasi mielen. Ei ole mahdollista. Tälläkään kertaa kukaan ei muuttanut tulosta, vaan se piti hyväksyä.
Urheilun historia on täynnä katkeria hetkiä. Jääkiekossa mm-finaalin häviäminen 5-1 johdosta, HJK:n sulaminen eurokentillä sekä muutama futiksen maajoukkuepeli. Kaikki näitä yhdistää halu jossitella. Jos olisi siinä ja siinä tehty toisin. Jos se ja se olisi onnistunut. Jos ja jos ja jos. On helppo kyseenalaistaa päätökset, kun tietää lopputuloksen. Harvoin kuulee sanottavan "tällä kertaa onnistui ja mestaruus tuli, mutta päätös oli silti huono".
Sivullisten jossitteluun eivät pelaajat voi vaikuttaa, mutta joukkueen sisäiseen jossitteluun kyllä. Jos pelaaja tekee jokaisessa tilanteessa parhaansa, ei tarvitse jossitella. Kun itsestään saa ulosmitattua maksimin, ei enempää voi vaatia tai saavuttaa. Kun pelin jälkeen pelaaja katsoo pukukopissa joukkuekaveria tai itseään peilistä, ja voi ylpeänä sanoa "annoin kaikkeni", ei tarvitse jossitella. Joskus se maksimikaan ei riitä. Urheilijan urheilullinen omatunto on puhdas, ja tappion katkeruus on helpompi hyväksyä. Sen sijaan jos pelin jälkeen sisimmässään tietää että joissain tilanteissa tuli pelattua hieman löysästi ja luovutettua henkisesti, tappion aiheuttama tunne voimistuu entisestään. Tällöin voi ihan aiheestakin syytellä itseään, tai jopa syytellä muita kun itsetunto ei kestä totuutta.
Pelaaja ei voi suoraan vaikuttaa muuhun kuin omaan tekemiseensä ja pelaamiseensa. Katkerien tappioiden kokijana sekä kentällä että katsomossa annan jokaiselle pelaajalle, nuorelle tai vanhalle, isolle tai pienelle, ohjeeksi että ulosmitatkaa isoissa peleissä aina kaikki mitä itsestänne saatte irti. Silloin voi pelin jälkeen kävellä pää pystyssä, oli lopputulos mikä tahansa. Silloin on helppo kunnioittaa tulosta.
