Hyvä Jussi, tapa se!

Muistaako kukaan Aurinkomatkojen mainosta, missä nainen katsoi lasten futismatsia sateessa katsomossa ja heijasi lastenvaunuja? Yhtäkkiä hän pomppaa ylös ja huutaa kentälle "Hyvä Jussi, tapa se! Tapa se!" Tämän jälkeen nainen jatkaa apaattista istumistaan ja ruutuun tulee teksti "Oletko loman tarpeessa?".

Hauska mainos, vähemmän hauska tapahtuma silloin kun se ei ole näytelty. Espoossa tapahtunut tuomarin lyöminen on vain jäävuoren huippu kun tarkastellaan lasten ja nuorten urheilua vanhempien osalta. Espoon tapaus on helppo tuomita ja vaatia isälle porttikieltoa peleihin. Ja niin pitääkin. Mutta tapauksen osapuolia mitenkään tuntematta väitän että tuo ei ollut ensimmäinen kerta kun kyseinen isä käyttäytyy asiattomasti joukkueen tilaisuuksissa. Nyt herääkin kysymys onko isän kanssa keskusteltu vanhempien roolista nuorisourheilussa missään vaiheessa?

Vanhemmat elävät katsomossa mukana todella vahvoilla tunteilla. Oma äitini on mennyt vessaan itkemään kesken urheilusuoritukseni kun pelkäsi että hänen pojalleen sattuu jotain. Samainen äiti on ajettu myös punaisella kortilla pois Hesacupin pelistä, vaikka hän oli vain katsoja. Äitini ei missään nimessä ole räyhääjä, noissa tilanteissa vain vahvat tunteet ottivat vallan. Kun ihminen kokee vahvoja tunteita, saattaa looginen ajattelu siirtyä takavasemmalle. Tämä on aivoihin rakennettu mekanismi. Positiivisissa tunteissa (esim, ihastuminen) ongelmat eivät ole niin selkeitä kuin negatiivisissa. Fiksusta perheenisästä saattaa tulla tuomaria lyövä raivopää, kun tunteiden ja oman toiminnan hallinta pettää pahasti. Tästä syystä olisikin tärkeää keskustella vanhempien kanssa asiasta jo ennen kuin niitä ongelmia tulee.

Uskon siihen että monessa seurassa tapakasvatetaan myös vanhempia. Mutta uskon että on myös seuroja joissa tätä ei tehdä. Joskus mennään resurssipulan taakse, joskus todetaan suoraan että se ei ole seuran tehtävä. Jälkimmäisessä tekee mieli kysyä mikä on lasten ja nuorten valmentamisessa ne tärkeimmät tavoitteet? Onko se voittaminen, kehittyminen lajin suhteen, kehittyminen lajin ulkopuolella vai elämysten ja kokemusten saaminen? Kaikkia noita vai vaan osaa? Jos se on kaikkia noita, niin eikö huonosti käyttäytyvät vanhemmat liity jälkimmäisiin tavoitteisiin?

Kyse on usein myös seuran omasta ilmapiiristä. Jos valmentaja puhuu ronskisti tai epäkunnioittavasti pelaajilleen, voiko vanhemmilta vaatia parempaa käytöstä? Olen nähnyt pienen poikien pelaavan kaatosateessa jalkapalloa, ja vastustajan tehdessä maalin valmentaja huutaa sateenvarjon alta "Ei hemmetti, yrittäkää edes!". Poikien ilmeet olivat hyvin alistuneet ja äkkiseltään en nähnyt yhdenkään sen joukkueen pelaajan hymyilevän. Heillä ei tainnut olla kauhean hauskaa pelata litimärkänä parempa vastustajaa vastaan. Kun tähän päälle valmentaja vielä norsunluutornistaan antaa negatiivista palautetta, tuli mieleen että ehkä pieni kannustus ja tsemppaaminen voisi tehota paremmin kuin se huutelu. Ainakaan itse en keksi valmennuksellisesta näkökulmasta mitään syytä miksi tuo huutelu olisi parempaa kuin pelaajien kannustaminen, tukeminen ja rohkaiseminen.

Espoon tapaus on vain yksi lukemattomista tilanteista joissa vanhemmat (tai muut perheenjäsenet/sukulaiset) käyttäytyvät huonosti. Nyt tilanne tuomitaan aina Kummolasta asti. Mutta olisiko tilanne voitu estää tekemällä jotain toisin jo paljon aikaisemmin?

Viitaten edelliseen kirjoitukseen, jos isä huutaa tuomarille "vitun nuija!" niin mitkä ovat todennäköisyydet sille että poikakin huutaa joskus tuomarille? Jos valmentaja sanoo että tuomaria pitää kunnioittaa ja isää sanoo että se on ihan urpo, se on pienelle lapselle melkoinen ristiriitatilanne.

Saatanan mulkku!

"Saatanan mulkku! Vitun nuija! Helvetin seepra!"

Suomalainen katsomokannustus Hartwall Areenasta. Siis kahdella e:llä, koska tämä tapahtui viime kaudella. Nokkelimmat hoksasivat viimeisestä sanasta kenelle tuo kannustava palaute oli annettu. Tosin vastapainona voisi olettaa että sitten kun se Herra Tuomari tekee hyvän vihellyksen, hän saisi positiivisia huutoja tai taputusta. Tätä päivää taidetaan saada odotella vielä tovi, ne satunnaiset taputukset taitavat tulla lähinnä siksi että oma joukkue pääsee ylivoimalle eikä siksi että riemuittaisiin tuomarin taidonnäytteestä. Nyt herääkin kysymys, miksi joku haluaa tehdä duunia missä saa pelkkää paskaa niskaansa?

Jääkiekko on maassamme aivan erityisasemassa tuomareiden osalta. Missään muussa lajissa tuomarit eivät saa kuulla yhtä paljon negatiivista palautetta (asiallista sekä todella asiatonta) sekä pelaajilta, valmentajilta että katsojilta. Toki muissakin lajeissa tunteet kuohahtavat ja suomalainen primitiiviasenne pääsee valloilleen, mutta kannattaa joskus mennä liigamatsiin lähelle jäätä ja seurata koko pelin ajan miten pelaajat kommunikoivat huonon tuomarin kanssa. Jos ei osaa nimetä huonoa tuomaria niin Aleksi Rantala on yksi varteenotettava ehdokas. Eikä tämä ole vittuilua, sarkasmia tai huumoria. Aleksi on ehkä teknisesti hyvä tuomari, mutta kokonaisuutena suoraan sanottuna huono. Palataan tähän myöhemmin. Kun tuomarilla lähtee homma ns. lapasesta, eli pelaajien luottamus tuomarin ammattitaitoon rakoilee, he eivät enää keskustele kohteliaasti tilanteista. Kirosanat lentävät, tuomareille huudetaan ja vuorovaikutuksesta puuttuu täysin kunnioitus. Siis pelaajien osalta. Jos tuomari kiroilee takaisin, valmentaja päivittelee tätä huonoa ja asiatonta käytöstä pressitilaisuudessa. Toki valmentaja saa huutaa vittua ja saatanaa sille tuomarille. Sehän "on sen rooli". Onko?

Jalkapallo on toinen erittäin suosittu joukkuepeli. Siinä tuomarin rooli on todella haastava. Siinä missä jääkiekossa kiroillaan, jalkapallossa tehdään hulabalookasoja. Kun tuomari tekee tuomion, siihen ympärille kerääntyy molemmat joukkueet ja kaikki 20 pelaajaa selittävät samaan aikaan sekä tuomarille että toisilleen. Osa käy monologia koska keskustelukumppania ei riitä kaikille. Tuomari kokee tämän tilanteen lähes aina uhkaavaksi koska perääntyy ja toppuuttelee pelaajia. Välillä joudutaan antamaan kortteja että pelaajat rauhoittuvat. Koska en ole jalkapallon lajikulttuuriin perehtynyt siinä määrin kuin joihinkin muihin lajeihin, en osaa sanoa onko tämä toimintamalli ollut mukana aina tai rajoittuuko se vain lämpimimpiin maihin. Oli syy mikä hyvänsä, se kummastuttaa ulkopuolista katselijaa. "Miksi se tuomari antaa niiden mussuttaa tuolla tavalla?"

Jääkiekkotuomarointi on herättänyt paljon keskustelua tänä syksynä. Erityisen paljon pidin siitä että ex-tuomarit kertoivat omia tarinoitaan ja mielipiteitään. Tähän asti tuomaritoiminnasta on keskusteltu foorumeilla, lehdissä sekä pressitilaisuuksissa. Tosin julkisesta keskustelusta on täysin puuttunut asianosaiset, eli tuomarit itse. Ymmärrän että valittuna linjana on etteivät tuomarit kommentoi touhujaan. Siitähän joutuisi äkkiseltään selittelemään joka pelin jälkeen. Mutta olisiko pahitteeksi jos joku taho joskus toisi kansalle esiin sen miltä se pelitapahtuma tuntuu tuomarin näkökulmasta?

Ongelman ydin on siinä että suomalaisessa urheilukulttuurissa tuomarit ovat välttämätön paha, joka pitää hoitaa paikalle jotta peli voidaan pelata. Se maksaa rahaa, ja monissa lajeissa eri sarjatasoilla joukkueet joutuvat itse maksamaan tuomarit. Koska urheilubisneksestä puuttuu tässä maassa sana "bisnes", se rasittaa seurojen kassaa. Suomeksi sanottuna harmittaa maksaa tuomareista, mutta se on pakko tehdä kun niin on määrätty. Kun tämä välttämätön paha ja kuluerä on saatu paikalle, heiltä odotetaan täydellistä suoritusta. Kun tuomarit hoitavat hommansa virheettömästi ja kaikki ovat tyytyväisiä (huom, virheettömyys ei todellakaan tarkoita että kaikki osapuolet olisivat tyytyväisiä) niin palaute on usein todella minimaalista. Mutta jos sinne sekaan mahtuu virheitä tai omasta näkemyksestä poikkeavia tulkintoja, niin siitä muistetaan kyllä mainita sekä pelin aikana että sen jälkeen.

Kaiken yllämainitun jälkeen on aiheellista kysyä, arvostetaanko tuomareita oikeasti? Uskoisin että aika moni tuomari lajista ja tasosta riippumatta kokee että häntä ei pelaajien ja valmentajien osalta arvosteta riittävästi. Mutta arvostus onkin jännä asia. Sitä ei voi ostaa, sitä ei voi vaatia, se täytyy ansaita. On aivan sama mitkä säännöt ja sanktiot kehitetään ja miten paljon sille tuomarille maksetaan palkkaa. Arvostus on silti ansaittava. Ongelmaksi muodostuu toki se, että meillä jokaisella on erilainen määritelmä sille mitä me arvostamme. Mutta uskoisin että aika moni arvostaa tuomarissa seuraavia seikkoja:

- linjan tiedostaminen ja vaaliminen
- rehellisyysja suoraselkäisyys
- ymmärrys pelistä

Linjan tiedostaminen ja vaaliminen

Harvassa lajissa säännöt ovat niin yksiselitteiset että tuomarin ei tarvitse tulkita niitä. Aina kun on tulkinnanvaraa, tuomari asettaa pelille linjan. Esimerkkinä jääkiekossa vaikkapa koukkaaminen. On selkeitä koukkaamisia ja tilanteita joissa selkeästi ei koukata. Mutta siihen väliin jää harmaa alue, jossa tuomarin pitää nopeasti tehdä päätös oliko rike jäähyn arvoinen. Tämä linja usein vaihtelee pelistä toiseen. Sama pätee oikeastaan kaikkiin muihinkin lajeihin, joissa tuomarin pitää tulkita tilanteita. Pelaajatkin tiedostavat sen että tuomarin tulkinnat eivät ole absoluuttisesti aina samoja eri päivien, tilanteiden tai tuomareiden välillä. Siksi on tärkeää että tuomari itse tietää mikä on hänen linjansa kyseisessä pelissä ja hän haluaa itse pitää siitä kiinni. Hyvä tuomari välittää tämän linjan vielä pelaajille sekä omilla toimillaan että sanallisesti. Pelaajien kommentit hyvästä tuomarista ovat lähes poikkeuksetta sitä että hän pitää linjansa alusta loppuun asti. Aiemmin puhuttiin Aleksi Rantalasta. Yksi hänen selkeä heikkoutensa on linjattomuus.

Rehellisyys ja suoraselkäisyys

Hyvä tuomari hyväksyy sen että hän tulee tekemään virheitä. Vaikka virheettömyys on kaikilla tuomareilla tavoitteena, siihen ei koskaan tulla pääsemään. Samoin kuin pelaajillakin. Jos katsotaan NHL, NBA tai NFL pelejä, joita tuomitsevat ihmiset jotka ovat viimeiset 10 vuotta vain harjoittelleet tuomarointia täysipäiväisesti, sielläkin tapahtuu jatkuvasti tuomarivirheitä. Ammattituomarit eivät poista Liigastamme tuomarivirheitä. Kun tuomari hyväksyy sen eikä yritä peitellä tai häpeillä niitä, ollaan otettu iso askel kohti hyvää tuomarointia. Yksi tuomaroinnin kulmakivistä on että tuomittua tilannetta ei jälkeenpäin muuteta. Kerran olen nähnyt miten jääkiekkopelissä (SM-Liigassa) tuomari vihelsi jäähyn, pelaaja meni boksiin, ja saman joukkueen pelaajat aloittivat kauhean mussutuksen. Lopputuloksena tuomari perui jäähyn. Vaikka tuomio saattoi olla alunperin väärä, tuomari ampui itseään tässä nilkkaan. Nyt pelaajat huomasivat että mussuttamalla voi muuttaa tuomioita. Tuomarin olisi pitänyt pitää kiinni päätöksestään ja seistä sen takana. Jos tuli tunne että nyt taisi tulla huono ratkaisu, sen voi rehellisesti sanoa joko siinä tilanteessa tai pelin jälkeen. Hyvä tuomari myöntää virheensä. Usein tuomarit saattavat kuvitella että heidän arvovaltansa ja auktoriteettinsa romahtaa jos he myöntävät virheensä. Väittäisin päinvastaista. Itse ainakin arvostan tuomaria joka pystyy myöntämään virheensä, sillä jokainen tuomari niitä tekee. Se että virhettä ei myönnä, ei tarkoita etteikö sitä olisi tapahtunut. Lätkäpelissä sen näkee tuhannet katsojat sekä toimitsijat. En toki tarkoita että sitä virhettä kannattaa alkaa koko seurakunnalle kailottamaan, mutta pelin jälkeen voi pelaajalle kyllä todeta että tilanne saattoi mennä väärin. Ja tuoda esiin sen seikan että siinä tilanteessa se tuntui oikealta ratkaisulta ja sen takana pitää seistä. Uskoisin että suurin osa pelaajista ymmärtää tämän ja arvostaa tätä.

Ymmärrys pelistä

On vaikeaa tuomita peliä, mitä ei ymmärrä. Mitä enemmän tuomarilta vaaditaan tulkintaa, sitä enemmän lajissa on kirjoittamattomia sääntöjä. Tuomarin tulkintavapaus tarkoittaa aina, että samasta tilanteesta tuomari voi antaa erilaisia ratkaisuja. Jääkiekko on hyvä esimerkki siitä miten kirjoittamattomat säännöt vaikuttavat tuomareihin. Nyrkkitappelu on joissain paikoissa täysin eri viivalla kuin muut vakavat rikkeet, vaikka sääntökirjassa ne ovat täysin samanarvoisia. Finaalipeleissä säännöt ovat yleensä erilaiset kuin runkosarjan peleissä, vaikka sääntökirjassa tätä ei mainita missään. Esimerkkejä on lukemattomia. Mikäli tuomari ei ymmärrä peliä sekä pelaajia, tulee väistämättä yhteentörmäyksiä. Kun tuomari tietää mitä pelaaja tuntee ja ajattelee, on hänen helpompi toimia heidän kanssaan.

Amerikkalainen urheilukulttuuri on hyvin erilainen kuin omamme. Siksi niitä ei voi täysin verrata keskenään. Mutta kun katsoo mitä tahansa urheilulähetystä valtameren toiselta puolen, tulee tunne että siellä on ymmärretty tuomareiden olevan osa peliä. Ilman tuomareita ei olisi peliä, kuten ei olisi ilman pelaajiakaan. Siinä missä omat tuomarimme ovat välttämätön paha, siellä he ovat osa sitä peliä. Kun sekä pelaajien, valmentajien että tuomareiden tavoitteena on hyvä peli, ollaan yleensä aika lähellä sitä tavoitetta. Kun joku tuosta kolmikosta vetää mattoa muiden jalkojen alta, ollaan yleensä aika kaukana siitä tavoitteesta. Tuomarin tehtävä on ohjata peliä ja pelaajia. Suomessa valitettavasti joskus törmää tilanteisiin missä tuomari kokee tehtäväkseen kostaa jotakin. Se voi olla aiempi tilanne tai omat henkilökohtaiset tunteet. Joskus kostaminen on tiedostettua, joskus tiedostamatonta. Mutta hyvä tuomari havahtuu jos huomaa ajattelevansa "nyt mä kyllä näytän tolle ja annan rangaistuksen."

Alussa ihmettelin miksi kukaan haluaa ryhtyä tuomariksi. Suoraan sanottuna en tiedä. Jos tuomareilta kysytään, suurin osa ei osaa suoralta kädeltä vastata muuta kuin "rakkaudesta lajiin". Se sama syy, miksi pelaajat pelaavat ja valmentajat valmentavat. Jos kaikilla on sama perimmäinen syy olla siellä kentällä tai kentän laidalla, miten voi olla mahdollista että tuomareita kohtaan on niin valtava vastakkainasettelu tässä maassa? Yksi hyvä askel voisi olla siinä että pelaajat ja valmentajat kokeilevat tuomarointia. Ei missään takapihan junnupelissä, vaan oman tasonsa pelissä. Harjoituksissa, harjoituspeleissä tai vaikka ihan tätä tarkoitusta varten järjestetyissä peleissä. Samaa suosittelisin katsojillekin, saattaa jopa arvostus tuomarointia kohtaan nousta. Tuomareille yksi iso askel on kohdella pelaajia ja valmentajia arvostavasti. On mahdotonta vaatia heiltä arvostusta, jos itse ei pysty sitä antamaan. Hyvä tapa nostaa arvostusta on ylempänä oleva kappale suoraselkäisyydestä.