Vanhemmuus on arka aihe. Yleensä sen suhteen opastavatkin ne, joilla ei ole omia lapsia. Tämäkään blogi ei ole siitä poikkeus. Mutta ennen kuin sisällön tyrmää kirjoittajan perusteella, kannattaa kenties kirjoitus lukea. Ja lievennetään asioita sen verran että en aio kertoa miten vanhemmuus hoidetaan, muuten kuin tämän yhden asian tiimoilta. Ja se asia on paha mieli.
Menneellä viikolla näin jääkiekkoliiton tiedotteen siitä että e-junioreiden kohdalla luovutaan sarjataulukosta. Ottelukohtaisista tilastoista luovuttiin jo viime kaudella. Perusteeksi ilmoitetaan "E-junioreissa ei vielä pelata sarjan voitosta ja näin sarjataulukon esittämiselle ei ole perusteita". Lisäperusteissa mainitaan "Tutkimustulokset osoittavat varsin yksiselitteisesti, että kilpailuttaminen ja kilpailullisuus eivät kehitä lapsia vaan päinvastoin. Haluamme antaa jääkiekkoharrastuksensa alkutaipaleella oleville lapsille mahdollisuuden nauttia pelaamisesta ilman tilastoinnin tuomia paineita". Ja kirsikkana kakun päällä tuodaan esiin että "Kokemus on osoittanut, että taulukoiden ja tilastojen aiheuttamat negatiiviset puolet näkyvät mm. vanhempien reagoimisessa pelien tuloksiin ja joukkueen sijoituksiin. Toimintaa arvioidaan liikaa tulosten kautta kun lasten urheilussa tärkeintä olisi iloisuus, yhdessä tekemisen riemu ja koettu pätevyys."
Viimeisestä lainauksesta olen täsmälleen samaa mieltä. Ongelma on todellinen ja tavoite on hyvä. Mutta toteutus menee pahasti metsään.
Jos mennään perusteiden äärelle ja mietitään mitä eroa on urheilulla ja liikunnalla, niin urheilussa on mukana kilpailemisen elementti. Jos on kilpailua, on yleensä voittajia ja menestyjiä. Ja usein jos on voittajia, on myös häviäjiä. Tai ainakin niitä jotka voittavat ja menestyvät vähemmän. Tästä perimmäisestä elementistä seuraa se, että kilpailu itsessään asettaa urheilijat erilaisiin järjestyksiin. Lasten urheilussa se koetaan ilmeisesti pahana asiana. Nuori Suomen ruohonjuuritason toteutuksessa monessa lajissa luovuttiin tuloksien ilmoittamisesta. Toki jokainen lapsi sai käydä itse kysymässä paljonko sai pisteitä, miten peli päättyi tai kuka voitti. Omien kokemusten mukaan nuo asiat kiinnostavat lapsia todella paljon. Mutta tuloslistaa ei saanut laittaa seinälle, koska ajateltiin että siellä listan häntäpäässä oleville urheilijoille tulee paha mieli.
Ja nyt päästiinkin nykyvanhemmuuden yhteen isoimpaan kompastuskiveen. Kokemusta vanhemmista on varhaiskasvatuksen parista muutamasta sadasta perheestä. Ja yksi selkeä asia mikä on näkynyt vanhemmuuden haasteissa on se, että lapselle ei saisi tulla paha mieli. Myös lastenpsykologi Jari Sinkkonen on puhunut aiheesta paljon, ja moittinut nykyajan vanhempia siitä että he eivät kestä lapsen pahaa mieltä. Ja jotta kukaan ei vedä hamahelmeä nenäänsä, mainittakoon että nyt yleistetään hieman. Vanhemmuus on siitä arka aihe, että lähes kaikki vanhemmat pyrkivät olemaan mahdollisimman hyvä vanhempi, jolloin sen vanhemmuuden minkäänlainen arvostelu tai arvioiminen luo melkoisen konfliktin ja jännitteen vanhemman suuntaan. Mutta kun vanhempien tulisi ymmärtää että lapsella ei tarvitse olla koko ajan hyvä mieli. Päivittäin näen töissä miten jo 2-vuotiaat lapset ovat oppineet että kun huutaa tarpeeksi kovaa ja tarpeeksi kauan, vanhemmilta saa tahtonsa läpi. Ja tyhmähän se lapsi olisi, jos ei käyttäisi toimintatapaa jolla saa tehtyä mitä itse haluaa. Olen nähnyt lukuisia tilanteita missä vanhempi menee avuttomaksi kun lapsi ilmoittaa että ei lähde päiväkodista kotiin. Epätoivoinen vanhempi ihmettelee mitä pitäisi tehdä kun lapsi ei tottele. Kun hänelle kertoo että sen pienen lapsen voi kantaa sinne autoon, on vastaus että se alkaa sitten huutamaan ja raivoamaan. No varmasti alkaa, jos sillä tavalla saa jäädä sinne pihalle. Kaupassa mekkalan pitäminen toimii, vaikka se vanhempi sanoisikin että "tämä on sitten viimeinen kerta". No ei varmasti ole, jos sillä huutamisella saa seuraavallakin kerralla tahtonsa läpi. Voi olla että pitää huutaa vähän pidempään kuin edellisellä kerralla, mutta lapsi jaksaa huutaa todella kauan, jos oppii että lopulta se kannatti.
Nyt kun tätä samaa hyvän mielen kuplaa aletaan siirtämään urheiluun, ollaan vaarallisilla vesillä. Urheilun yksi hienouksista on sen tarjoama mahdollisuus kokea myös negatiivisia asioita ja oppia niistä. Kun suoritus epäonnistuu, joukkue häviää tai lapsi huomaa jonkun muun olevan parempi, se saattaa harmittaa. Silloin joukkueella, valmentajilla ja vanhemmilla on mahdollisuus opettaa lasta. Harmituksen voi kääntää voimavaraksi, ja juuri niiden harmitusten kautta se onnistuminen ja menestyminen tuntuu vielä voimakkaammalta. Ja yksi urheilun toinen hienous on voimakkaiden positiivisten tunteiden mahdollisuudet. Lapsia voi suojella vaikka miltä, mutta jossain vaiheessa lapsuus loppuu ja elämän realiteeti tulevat vastaan. Työelämässä kaikki ei ole aina niin ihanaa ja tasavertaista. Aikuisurheilussa tulokset saattavat olla todella isossa roolissa. Mitä isompi hyppäys turvallisesta kuplasta on sen ulkopuolelle, sen haastavampaa se on lapsille.
Jääkiekkoliiton tiedotteesta en saanut ihan selkeää kuvaa onko se perimmäinen ongelma lapsissa vai vanhemmissa, vaiko molemmissa. On se ongelma missä tahansa, niin mihin unohtui se vaihtoehto että lapsia ja vanhempia tuetaan ja kasvatetaan? Toki voi vetää kortin "urheiluseuran tehtävä ei ole kasvattaa lapsia", mutta silloin katoaa pohja myös kaikelta kilpailemisen kieltämiseltäkin. E-juniorit ovat 10-11 vuotiaita. Eivät siit mitään taaperoita, jotka eivät osaa edes laskea maaleja. Jos menet katsomaan 4-5 luokkalaisten pelejä välituntisin, niin maalien tekeminen ja laskeminen on tärkeää.
Millä oikeudella nyt päätetään että peleissä ei enää pidetäkään tilastoja, eikä voittaminen ja menestyminen ole enää mahdollista? Onko kukaan koskaan kysynyt lapsilta, haluavatko he tätä? Kun urheilusta viedään kilpaileminen pois, jää jäljelle liikunta. Luistelu on hyvää liikuntaa, mutta kun kentälle laitetaan maalit ja vain yksi kiekko, on selvää että se kiekko yritetään saada maaliin. Se on jääkiekon syvin olemus ja se perimmäinen tavoite mihin koko harjoittelu ja laji perustuu. Miksi sen maalin tekemiseen pitäisi nähdä niin paljon vaivaa, jos se ei olekaan enää tärkeää? Miksi taistella voitosta, jos voittaminen ei enää merkitse mitään? Tai jos voittajia ei enää olekaan, jos maalitkin jätetään laskematta. Kenties kuvitellaan että 10-vuotias lapsi ei osaa itse laskea monta kertaa on laittanut kiekon maaliin, jos sitä ei pääse tarkistamaan pöytäkirjasta.
Aikuisten käytös on todellinen ongelma. Mutta tässä maassa on aika usein tapana ratkaista ongelma jollain älyvapaalla toteutuksella. Jos yksi ihminen tekee typeryyksiä ampuma-aseen kanssa, ehdotetaan ratkaisuksi aseiden totaalista kieltämistä. Vähän sama kuin yhden rattijuopon takia kiellettäisiin sekä alkoholi (kieltolakihan on menestys, vai mitä?) että autot. Nyt kun vanhemmat eivät osaa käyttäytyä, kielletään lapsilta kilpaileminen. Itse en saa tuosta mitenkään optimaalista tai edes loogista. Mitä jos ei rangaistaisi lapsia, vaan hoidettaisiin vanhempien käytös juuri näiden vanhempien kanssa? Valistusta, opastusta, keskustelua. Ja jos ei osaa käyttäytyä, annetaan porttikielto peleihin, harjoituksiin ja kisareissuihin.
Kuvitellaan tilanne jossa Jaana-Petteri on viidennellä luokalla koulussa, ja saa matikan kokeesta 5-. Seuraavana päivänä hänen isänsä tulee koululle ja huutaa opettajalle miten hänen lapsensa pitää saada lisää opetusta. Vahvistaakseen viestiään hän kiroilee luokan edessä kaikkien lasten kuullen. Samaan aikaan käytävällä kävelee naapuriluokan Ossi-Marjaanan äiti, joka huutaa ohimennen tälle isälle "Sun lapses on ihan paska, hähää!". Kun opettaja koittaa sanoa siihen jotain, äiti sanoo opettajalle että tämä on kusipäähomo, joka ei tule koskaan pärjäämään opettajana. Sekä opettaja, isä että äiti ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä että rehtori on sokea, mulkku ja vitunhomo. Koska on rehtori.
Kun tätä tapahtuu koulussa vähän väliä, opettajat tulevat siihen tulokseen että näin ei ole hyvä. Lasten ei ole hyvä kuulla ja nähdä tuollaista käytöstä vanhemmilta. Miten tuo ongelma ratkaistaisiin? Väittäisin että jos jossain koulussa vanhemmat käyttäytyisivät noin, pidettäisiin aika nopeasti tilaisuus jossa vanhemmille kerrottaisiin että noin ei käyttäydytä. Jos opettajien uhkailu ja solvaaminen jatkuu, otetaan yhteys viranomaisiin. Näinhän sitä toimitaan loogisesti ja lasten parasta ajatellen. Sehän tuntuisi aika älyvapaalta että vanhemmille ei sanottaisi mitään, mutta päätettäisiin luopua kaikista numeroista, kokeista ja oppimisen arvostelusta etteivät vanhemmat enää tulisi koululle raivoamaan. Koska tärkeintä on olla yhdessä ja oppia uusia asioita.
(Numeroista ja arvostelusta luopumisesta keskustellaan koulumaailmassa, mutta sen keskustelun perusteisiin eivät vanhemmat liity mitenkään)
Onko ihan älytön ajatus että noiden e-junioreiden joukkueen kohdalla järjestetään vanhempainilta, johon osallistuminen on edellytys joukkueeseen pääsemiseksi? Tuossa vanhempainillassa keskusteltaisiin vanhemman merkityksestä esimerkkinä, ja miten ei-toivottu käytös vaikuttaa lapsiin. Lasten kanssa tehdään kirjallisia sopimuksia urheiluseuroissa siitä miten ollaan kaikkien kavereita eikä ketään kiusata, eikö tätä voisi laajentaa vanhempiin? Ja yhdessä sopia käyttäytymissäännöt sekä sanktiot. Ja jos ei tämä tehoa, niin otetaan järeämmät keinot käyttöön, mutta vanhempien suuntaan. Ei lasten.
Oma äitini on heitetty ulos pelistä Hesacupissa, koska hän joukkueen huoltajana kertoi tuomarille tarpeeksi kauan omaa näkemystään tuomioista. Peli vihellettiin poikki ja tuomari ilmoitti että peli ei jatku ennen kuin tuo nainen on poistunut kentän laidalta. Miksei jääkiekossa? Jos kaikki vanhemmat sitoutuvat siihen, että tuomarilla on oikeus poistaa vanhempi (toki järjestysmies sen poiston suorittaa) pelistä, niin tuskin siitä kauhean usein tulee ylitsepääsemättömiä ongelmia. Ja veikkaan että montaakaan isukkia tai äippää ei tarvitse sieltä katsomosta poistaa, kun vanhempien käytös alkaa pikkuhiljaa muuttumaan. Jos katsoo vierestä miten naapurin isä kannettaan ulos katsomosta luolamiesmäisen käytöksen johdosta, niin sitä saattaa alkaa miettimään omaakin käytöstä. Ja seuraavan kerran kun tekisi mieli huutaa typeryyksiä, ne jäävät huutamatta. Tähän voisi myös hulluimmat visionäärit lisätä kolikon toisen puolen, ja alkaa palkitsemaan vanhempia hyvästä käytöksestä. Jos tuomari käy vaikka pelin loputtua huikkaamassa kehuja positiivisesti kannustaneille vanhemmille kaikkien kuullen, se voi saada aikaan muutoksia kaikissa muissakin. Kuten lasten kasvatuksessa, toivotun käytöksen palkitseminen tuo yleensä parempi tuloksia kuin ei-toivotusta rankaiseminen.
On melko epäreilua rankaista ei-toivotusta käytöksestä täysin syytöntä osapuolta. Lapsia.
lauantai 1. lokakuuta 2016
Mutta kuka pitää huolta lapsista?!
Vanhemmuus on arka aihe. Yleensä sen suhteen opastavatkin ne, joilla ei ole omia lapsia. Tämäkään blogi ei ole siitä poikkeus. Mutta ennen kuin sisällön tyrmää kirjoittajan perusteella, kannattaa kenties kirjoitus lukea. Ja lievennetään asioita sen verran että en aio kertoa miten vanhemmuus hoidetaan, muuten kuin tämän yhden asian tiimoilta. Ja se asia on paha mieli.
Menneellä viikolla näin jääkiekkoliiton tiedotteen siitä että e-junioreiden kohdalla luovutaan sarjataulukosta. Ottelukohtaisista tilastoista luovuttiin jo viime kaudella. Perusteeksi ilmoitetaan "E-junioreissa ei vielä pelata sarjan voitosta ja näin sarjataulukon esittämiselle ei ole perusteita". Lisäperusteissa mainitaan "Tutkimustulokset osoittavat varsin yksiselitteisesti, että kilpailuttaminen ja kilpailullisuus eivät kehitä lapsia vaan päinvastoin. Haluamme antaa jääkiekkoharrastuksensa alkutaipaleella oleville lapsille mahdollisuuden nauttia pelaamisesta ilman tilastoinnin tuomia paineita". Ja kirsikkana kakun päällä tuodaan esiin että "Kokemus on osoittanut, että taulukoiden ja tilastojen aiheuttamat negatiiviset puolet näkyvät mm. vanhempien reagoimisessa pelien tuloksiin ja joukkueen sijoituksiin. Toimintaa arvioidaan liikaa tulosten kautta kun lasten urheilussa tärkeintä olisi iloisuus, yhdessä tekemisen riemu ja koettu pätevyys."
Viimeisestä lainauksesta olen täsmälleen samaa mieltä. Ongelma on todellinen ja tavoite on hyvä. Mutta toteutus menee pahasti metsään.
Jos mennään perusteiden äärelle ja mietitään mitä eroa on urheilulla ja liikunnalla, niin urheilussa on mukana kilpailemisen elementti. Jos on kilpailua, on yleensä voittajia ja menestyjiä. Ja usein jos on voittajia, on myös häviäjiä. Tai ainakin niitä jotka voittavat ja menestyvät vähemmän. Tästä perimmäisestä elementistä seuraa se, että kilpailu itsessään asettaa urheilijat erilaisiin järjestyksiin. Lasten urheilussa se koetaan ilmeisesti pahana asiana. Nuori Suomen ruohonjuuritason toteutuksessa monessa lajissa luovuttiin tuloksien ilmoittamisesta. Toki jokainen lapsi sai käydä itse kysymässä paljonko sai pisteitä, miten peli päättyi tai kuka voitti. Omien kokemusten mukaan nuo asiat kiinnostavat lapsia todella paljon. Mutta tuloslistaa ei saanut laittaa seinälle, koska ajateltiin että siellä listan häntäpäässä oleville urheilijoille tulee paha mieli.
Ja nyt päästiinkin nykyvanhemmuuden yhteen isoimpaan kompastuskiveen. Kokemusta vanhemmista on varhaiskasvatuksen parista muutamasta sadasta perheestä. Ja yksi selkeä asia mikä on näkynyt vanhemmuuden haasteissa on se, että lapselle ei saisi tulla paha mieli. Myös lastenpsykologi Jari Sinkkonen on puhunut aiheesta paljon, ja moittinut nykyajan vanhempia siitä että he eivät kestä lapsen pahaa mieltä. Ja jotta kukaan ei vedä hamahelmeä nenäänsä, mainittakoon että nyt yleistetään hieman. Vanhemmuus on siitä arka aihe, että lähes kaikki vanhemmat pyrkivät olemaan mahdollisimman hyvä vanhempi, jolloin sen vanhemmuuden minkäänlainen arvostelu tai arvioiminen luo melkoisen konfliktin ja jännitteen vanhemman suuntaan. Mutta kun vanhempien tulisi ymmärtää että lapsella ei tarvitse olla koko ajan hyvä mieli. Päivittäin näen töissä miten jo 2-vuotiaat lapset ovat oppineet että kun huutaa tarpeeksi kovaa ja tarpeeksi kauan, vanhemmilta saa tahtonsa läpi. Ja tyhmähän se lapsi olisi, jos ei käyttäisi toimintatapaa jolla saa tehtyä mitä itse haluaa. Olen nähnyt lukuisia tilanteita missä vanhempi menee avuttomaksi kun lapsi ilmoittaa että ei lähde päiväkodista kotiin. Epätoivoinen vanhempi ihmettelee mitä pitäisi tehdä kun lapsi ei tottele. Kun hänelle kertoo että sen pienen lapsen voi kantaa sinne autoon, on vastaus että se alkaa sitten huutamaan ja raivoamaan. No varmasti alkaa, jos sillä tavalla saa jäädä sinne pihalle. Kaupassa mekkalan pitäminen toimii, vaikka se vanhempi sanoisikin että "tämä on sitten viimeinen kerta". No ei varmasti ole, jos sillä huutamisella saa seuraavallakin kerralla tahtonsa läpi. Voi olla että pitää huutaa vähän pidempään kuin edellisellä kerralla, mutta lapsi jaksaa huutaa todella kauan, jos oppii että lopulta se kannatti.
Nyt kun tätä samaa hyvän mielen kuplaa aletaan siirtämään urheiluun, ollaan vaarallisilla vesillä. Urheilun yksi hienouksista on sen tarjoama mahdollisuus kokea myös negatiivisia asioita ja oppia niistä. Kun suoritus epäonnistuu, joukkue häviää tai lapsi huomaa jonkun muun olevan parempi, se saattaa harmittaa. Silloin joukkueella, valmentajilla ja vanhemmilla on mahdollisuus opettaa lasta. Harmituksen voi kääntää voimavaraksi, ja juuri niiden harmitusten kautta se onnistuminen ja menestyminen tuntuu vielä voimakkaammalta. Ja yksi urheilun toinen hienous on voimakkaiden positiivisten tunteiden mahdollisuudet. Lapsia voi suojella vaikka miltä, mutta jossain vaiheessa lapsuus loppuu ja elämän realiteeti tulevat vastaan. Työelämässä kaikki ei ole aina niin ihanaa ja tasavertaista. Aikuisurheilussa tulokset saattavat olla todella isossa roolissa. Mitä isompi hyppäys turvallisesta kuplasta on sen ulkopuolelle, sen haastavampaa se on lapsille.
Jääkiekkoliiton tiedotteesta en saanut ihan selkeää kuvaa onko se perimmäinen ongelma lapsissa vai vanhemmissa, vaiko molemmissa. On se ongelma missä tahansa, niin mihin unohtui se vaihtoehto että lapsia ja vanhempia tuetaan ja kasvatetaan? Toki voi vetää kortin "urheiluseuran tehtävä ei ole kasvattaa lapsia", mutta silloin katoaa pohja myös kaikelta kilpailemisen kieltämiseltäkin. E-juniorit ovat 10-11 vuotiaita. Eivät siit mitään taaperoita, jotka eivät osaa edes laskea maaleja. Jos menet katsomaan 4-5 luokkalaisten pelejä välituntisin, niin maalien tekeminen ja laskeminen on tärkeää.
Millä oikeudella nyt päätetään että peleissä ei enää pidetäkään tilastoja, eikä voittaminen ja menestyminen ole enää mahdollista? Onko kukaan koskaan kysynyt lapsilta, haluavatko he tätä? Kun urheilusta viedään kilpaileminen pois, jää jäljelle liikunta. Luistelu on hyvää liikuntaa, mutta kun kentälle laitetaan maalit ja vain yksi kiekko, on selvää että se kiekko yritetään saada maaliin. Se on jääkiekon syvin olemus ja se perimmäinen tavoite mihin koko harjoittelu ja laji perustuu. Miksi sen maalin tekemiseen pitäisi nähdä niin paljon vaivaa, jos se ei olekaan enää tärkeää? Miksi taistella voitosta, jos voittaminen ei enää merkitse mitään? Tai jos voittajia ei enää olekaan, jos maalitkin jätetään laskematta. Kenties kuvitellaan että 10-vuotias lapsi ei osaa itse laskea monta kertaa on laittanut kiekon maaliin, jos sitä ei pääse tarkistamaan pöytäkirjasta.
Aikuisten käytös on todellinen ongelma. Mutta tässä maassa on aika usein tapana ratkaista ongelma jollain älyvapaalla toteutuksella. Jos yksi ihminen tekee typeryyksiä ampuma-aseen kanssa, ehdotetaan ratkaisuksi aseiden totaalista kieltämistä. Vähän sama kuin yhden rattijuopon takia kiellettäisiin sekä alkoholi (kieltolakihan on menestys, vai mitä?) että autot. Nyt kun vanhemmat eivät osaa käyttäytyä, kielletään lapsilta kilpaileminen. Itse en saa tuosta mitenkään optimaalista tai edes loogista. Mitä jos ei rangaistaisi lapsia, vaan hoidettaisiin vanhempien käytös juuri näiden vanhempien kanssa? Valistusta, opastusta, keskustelua. Ja jos ei osaa käyttäytyä, annetaan porttikielto peleihin, harjoituksiin ja kisareissuihin.
Kuvitellaan tilanne jossa Jaana-Petteri on viidennellä luokalla koulussa, ja saa matikan kokeesta 5-. Seuraavana päivänä hänen isänsä tulee koululle ja huutaa opettajalle miten hänen lapsensa pitää saada lisää opetusta. Vahvistaakseen viestiään hän kiroilee luokan edessä kaikkien lasten kuullen. Samaan aikaan käytävällä kävelee naapuriluokan Ossi-Marjaanan äiti, joka huutaa ohimennen tälle isälle "Sun lapses on ihan paska, hähää!". Kun opettaja koittaa sanoa siihen jotain, äiti sanoo opettajalle että tämä on kusipäähomo, joka ei tule koskaan pärjäämään opettajana. Sekä opettaja, isä että äiti ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä että rehtori on sokea, mulkku ja vitunhomo. Koska on rehtori.
Kun tätä tapahtuu koulussa vähän väliä, opettajat tulevat siihen tulokseen että näin ei ole hyvä. Lasten ei ole hyvä kuulla ja nähdä tuollaista käytöstä vanhemmilta. Miten tuo ongelma ratkaistaisiin? Väittäisin että jos jossain koulussa vanhemmat käyttäytyisivät noin, pidettäisiin aika nopeasti tilaisuus jossa vanhemmille kerrottaisiin että noin ei käyttäydytä. Jos opettajien uhkailu ja solvaaminen jatkuu, otetaan yhteys viranomaisiin. Näinhän sitä toimitaan loogisesti ja lasten parasta ajatellen. Sehän tuntuisi aika älyvapaalta että vanhemmille ei sanottaisi mitään, mutta päätettäisiin luopua kaikista numeroista, kokeista ja oppimisen arvostelusta etteivät vanhemmat enää tulisi koululle raivoamaan. Koska tärkeintä on olla yhdessä ja oppia uusia asioita.
(Numeroista ja arvostelusta luopumisesta keskustellaan koulumaailmassa, mutta sen keskustelun perusteisiin eivät vanhemmat liity mitenkään)
Onko ihan älytön ajatus että noiden e-junioreiden joukkueen kohdalla järjestetään vanhempainilta, johon osallistuminen on edellytys joukkueeseen pääsemiseksi? Tuossa vanhempainillassa keskusteltaisiin vanhemman merkityksestä esimerkkinä, ja miten ei-toivottu käytös vaikuttaa lapsiin. Lasten kanssa tehdään kirjallisia sopimuksia urheiluseuroissa siitä miten ollaan kaikkien kavereita eikä ketään kiusata, eikö tätä voisi laajentaa vanhempiin? Ja yhdessä sopia käyttäytymissäännöt sekä sanktiot. Ja jos ei tämä tehoa, niin otetaan järeämmät keinot käyttöön, mutta vanhempien suuntaan. Ei lasten.
Oma äitini on heitetty ulos pelistä Hesacupissa, koska hän joukkueen huoltajana kertoi tuomarille tarpeeksi kauan omaa näkemystään tuomioista. Peli vihellettiin poikki ja tuomari ilmoitti että peli ei jatku ennen kuin tuo nainen on poistunut kentän laidalta. Miksei jääkiekossa? Jos kaikki vanhemmat sitoutuvat siihen, että tuomarilla on oikeus poistaa vanhempi (toki järjestysmies sen poiston suorittaa) pelistä, niin tuskin siitä kauhean usein tulee ylitsepääsemättömiä ongelmia. Ja veikkaan että montaakaan isukkia tai äippää ei tarvitse sieltä katsomosta poistaa, kun vanhempien käytös alkaa pikkuhiljaa muuttumaan. Jos katsoo vierestä miten naapurin isä kannettaan ulos katsomosta luolamiesmäisen käytöksen johdosta, niin sitä saattaa alkaa miettimään omaakin käytöstä. Ja seuraavan kerran kun tekisi mieli huutaa typeryyksiä, ne jäävät huutamatta. Tähän voisi myös hulluimmat visionäärit lisätä kolikon toisen puolen, ja alkaa palkitsemaan vanhempia hyvästä käytöksestä. Jos tuomari käy vaikka pelin loputtua huikkaamassa kehuja positiivisesti kannustaneille vanhemmille kaikkien kuullen, se voi saada aikaan muutoksia kaikissa muissakin. Kuten lasten kasvatuksessa, toivotun käytöksen palkitseminen tuo yleensä parempi tuloksia kuin ei-toivotusta rankaiseminen.
On melko epäreilua rankaista ei-toivotusta käytöksestä täysin syytöntä osapuolta. Lapsia.
Menneellä viikolla näin jääkiekkoliiton tiedotteen siitä että e-junioreiden kohdalla luovutaan sarjataulukosta. Ottelukohtaisista tilastoista luovuttiin jo viime kaudella. Perusteeksi ilmoitetaan "E-junioreissa ei vielä pelata sarjan voitosta ja näin sarjataulukon esittämiselle ei ole perusteita". Lisäperusteissa mainitaan "Tutkimustulokset osoittavat varsin yksiselitteisesti, että kilpailuttaminen ja kilpailullisuus eivät kehitä lapsia vaan päinvastoin. Haluamme antaa jääkiekkoharrastuksensa alkutaipaleella oleville lapsille mahdollisuuden nauttia pelaamisesta ilman tilastoinnin tuomia paineita". Ja kirsikkana kakun päällä tuodaan esiin että "Kokemus on osoittanut, että taulukoiden ja tilastojen aiheuttamat negatiiviset puolet näkyvät mm. vanhempien reagoimisessa pelien tuloksiin ja joukkueen sijoituksiin. Toimintaa arvioidaan liikaa tulosten kautta kun lasten urheilussa tärkeintä olisi iloisuus, yhdessä tekemisen riemu ja koettu pätevyys."
Viimeisestä lainauksesta olen täsmälleen samaa mieltä. Ongelma on todellinen ja tavoite on hyvä. Mutta toteutus menee pahasti metsään.
Jos mennään perusteiden äärelle ja mietitään mitä eroa on urheilulla ja liikunnalla, niin urheilussa on mukana kilpailemisen elementti. Jos on kilpailua, on yleensä voittajia ja menestyjiä. Ja usein jos on voittajia, on myös häviäjiä. Tai ainakin niitä jotka voittavat ja menestyvät vähemmän. Tästä perimmäisestä elementistä seuraa se, että kilpailu itsessään asettaa urheilijat erilaisiin järjestyksiin. Lasten urheilussa se koetaan ilmeisesti pahana asiana. Nuori Suomen ruohonjuuritason toteutuksessa monessa lajissa luovuttiin tuloksien ilmoittamisesta. Toki jokainen lapsi sai käydä itse kysymässä paljonko sai pisteitä, miten peli päättyi tai kuka voitti. Omien kokemusten mukaan nuo asiat kiinnostavat lapsia todella paljon. Mutta tuloslistaa ei saanut laittaa seinälle, koska ajateltiin että siellä listan häntäpäässä oleville urheilijoille tulee paha mieli.
Ja nyt päästiinkin nykyvanhemmuuden yhteen isoimpaan kompastuskiveen. Kokemusta vanhemmista on varhaiskasvatuksen parista muutamasta sadasta perheestä. Ja yksi selkeä asia mikä on näkynyt vanhemmuuden haasteissa on se, että lapselle ei saisi tulla paha mieli. Myös lastenpsykologi Jari Sinkkonen on puhunut aiheesta paljon, ja moittinut nykyajan vanhempia siitä että he eivät kestä lapsen pahaa mieltä. Ja jotta kukaan ei vedä hamahelmeä nenäänsä, mainittakoon että nyt yleistetään hieman. Vanhemmuus on siitä arka aihe, että lähes kaikki vanhemmat pyrkivät olemaan mahdollisimman hyvä vanhempi, jolloin sen vanhemmuuden minkäänlainen arvostelu tai arvioiminen luo melkoisen konfliktin ja jännitteen vanhemman suuntaan. Mutta kun vanhempien tulisi ymmärtää että lapsella ei tarvitse olla koko ajan hyvä mieli. Päivittäin näen töissä miten jo 2-vuotiaat lapset ovat oppineet että kun huutaa tarpeeksi kovaa ja tarpeeksi kauan, vanhemmilta saa tahtonsa läpi. Ja tyhmähän se lapsi olisi, jos ei käyttäisi toimintatapaa jolla saa tehtyä mitä itse haluaa. Olen nähnyt lukuisia tilanteita missä vanhempi menee avuttomaksi kun lapsi ilmoittaa että ei lähde päiväkodista kotiin. Epätoivoinen vanhempi ihmettelee mitä pitäisi tehdä kun lapsi ei tottele. Kun hänelle kertoo että sen pienen lapsen voi kantaa sinne autoon, on vastaus että se alkaa sitten huutamaan ja raivoamaan. No varmasti alkaa, jos sillä tavalla saa jäädä sinne pihalle. Kaupassa mekkalan pitäminen toimii, vaikka se vanhempi sanoisikin että "tämä on sitten viimeinen kerta". No ei varmasti ole, jos sillä huutamisella saa seuraavallakin kerralla tahtonsa läpi. Voi olla että pitää huutaa vähän pidempään kuin edellisellä kerralla, mutta lapsi jaksaa huutaa todella kauan, jos oppii että lopulta se kannatti.
Nyt kun tätä samaa hyvän mielen kuplaa aletaan siirtämään urheiluun, ollaan vaarallisilla vesillä. Urheilun yksi hienouksista on sen tarjoama mahdollisuus kokea myös negatiivisia asioita ja oppia niistä. Kun suoritus epäonnistuu, joukkue häviää tai lapsi huomaa jonkun muun olevan parempi, se saattaa harmittaa. Silloin joukkueella, valmentajilla ja vanhemmilla on mahdollisuus opettaa lasta. Harmituksen voi kääntää voimavaraksi, ja juuri niiden harmitusten kautta se onnistuminen ja menestyminen tuntuu vielä voimakkaammalta. Ja yksi urheilun toinen hienous on voimakkaiden positiivisten tunteiden mahdollisuudet. Lapsia voi suojella vaikka miltä, mutta jossain vaiheessa lapsuus loppuu ja elämän realiteeti tulevat vastaan. Työelämässä kaikki ei ole aina niin ihanaa ja tasavertaista. Aikuisurheilussa tulokset saattavat olla todella isossa roolissa. Mitä isompi hyppäys turvallisesta kuplasta on sen ulkopuolelle, sen haastavampaa se on lapsille.
Jääkiekkoliiton tiedotteesta en saanut ihan selkeää kuvaa onko se perimmäinen ongelma lapsissa vai vanhemmissa, vaiko molemmissa. On se ongelma missä tahansa, niin mihin unohtui se vaihtoehto että lapsia ja vanhempia tuetaan ja kasvatetaan? Toki voi vetää kortin "urheiluseuran tehtävä ei ole kasvattaa lapsia", mutta silloin katoaa pohja myös kaikelta kilpailemisen kieltämiseltäkin. E-juniorit ovat 10-11 vuotiaita. Eivät siit mitään taaperoita, jotka eivät osaa edes laskea maaleja. Jos menet katsomaan 4-5 luokkalaisten pelejä välituntisin, niin maalien tekeminen ja laskeminen on tärkeää.
Millä oikeudella nyt päätetään että peleissä ei enää pidetäkään tilastoja, eikä voittaminen ja menestyminen ole enää mahdollista? Onko kukaan koskaan kysynyt lapsilta, haluavatko he tätä? Kun urheilusta viedään kilpaileminen pois, jää jäljelle liikunta. Luistelu on hyvää liikuntaa, mutta kun kentälle laitetaan maalit ja vain yksi kiekko, on selvää että se kiekko yritetään saada maaliin. Se on jääkiekon syvin olemus ja se perimmäinen tavoite mihin koko harjoittelu ja laji perustuu. Miksi sen maalin tekemiseen pitäisi nähdä niin paljon vaivaa, jos se ei olekaan enää tärkeää? Miksi taistella voitosta, jos voittaminen ei enää merkitse mitään? Tai jos voittajia ei enää olekaan, jos maalitkin jätetään laskematta. Kenties kuvitellaan että 10-vuotias lapsi ei osaa itse laskea monta kertaa on laittanut kiekon maaliin, jos sitä ei pääse tarkistamaan pöytäkirjasta.
Aikuisten käytös on todellinen ongelma. Mutta tässä maassa on aika usein tapana ratkaista ongelma jollain älyvapaalla toteutuksella. Jos yksi ihminen tekee typeryyksiä ampuma-aseen kanssa, ehdotetaan ratkaisuksi aseiden totaalista kieltämistä. Vähän sama kuin yhden rattijuopon takia kiellettäisiin sekä alkoholi (kieltolakihan on menestys, vai mitä?) että autot. Nyt kun vanhemmat eivät osaa käyttäytyä, kielletään lapsilta kilpaileminen. Itse en saa tuosta mitenkään optimaalista tai edes loogista. Mitä jos ei rangaistaisi lapsia, vaan hoidettaisiin vanhempien käytös juuri näiden vanhempien kanssa? Valistusta, opastusta, keskustelua. Ja jos ei osaa käyttäytyä, annetaan porttikielto peleihin, harjoituksiin ja kisareissuihin.
Kuvitellaan tilanne jossa Jaana-Petteri on viidennellä luokalla koulussa, ja saa matikan kokeesta 5-. Seuraavana päivänä hänen isänsä tulee koululle ja huutaa opettajalle miten hänen lapsensa pitää saada lisää opetusta. Vahvistaakseen viestiään hän kiroilee luokan edessä kaikkien lasten kuullen. Samaan aikaan käytävällä kävelee naapuriluokan Ossi-Marjaanan äiti, joka huutaa ohimennen tälle isälle "Sun lapses on ihan paska, hähää!". Kun opettaja koittaa sanoa siihen jotain, äiti sanoo opettajalle että tämä on kusipäähomo, joka ei tule koskaan pärjäämään opettajana. Sekä opettaja, isä että äiti ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä että rehtori on sokea, mulkku ja vitunhomo. Koska on rehtori.
Kun tätä tapahtuu koulussa vähän väliä, opettajat tulevat siihen tulokseen että näin ei ole hyvä. Lasten ei ole hyvä kuulla ja nähdä tuollaista käytöstä vanhemmilta. Miten tuo ongelma ratkaistaisiin? Väittäisin että jos jossain koulussa vanhemmat käyttäytyisivät noin, pidettäisiin aika nopeasti tilaisuus jossa vanhemmille kerrottaisiin että noin ei käyttäydytä. Jos opettajien uhkailu ja solvaaminen jatkuu, otetaan yhteys viranomaisiin. Näinhän sitä toimitaan loogisesti ja lasten parasta ajatellen. Sehän tuntuisi aika älyvapaalta että vanhemmille ei sanottaisi mitään, mutta päätettäisiin luopua kaikista numeroista, kokeista ja oppimisen arvostelusta etteivät vanhemmat enää tulisi koululle raivoamaan. Koska tärkeintä on olla yhdessä ja oppia uusia asioita.
(Numeroista ja arvostelusta luopumisesta keskustellaan koulumaailmassa, mutta sen keskustelun perusteisiin eivät vanhemmat liity mitenkään)
Onko ihan älytön ajatus että noiden e-junioreiden joukkueen kohdalla järjestetään vanhempainilta, johon osallistuminen on edellytys joukkueeseen pääsemiseksi? Tuossa vanhempainillassa keskusteltaisiin vanhemman merkityksestä esimerkkinä, ja miten ei-toivottu käytös vaikuttaa lapsiin. Lasten kanssa tehdään kirjallisia sopimuksia urheiluseuroissa siitä miten ollaan kaikkien kavereita eikä ketään kiusata, eikö tätä voisi laajentaa vanhempiin? Ja yhdessä sopia käyttäytymissäännöt sekä sanktiot. Ja jos ei tämä tehoa, niin otetaan järeämmät keinot käyttöön, mutta vanhempien suuntaan. Ei lasten.
Oma äitini on heitetty ulos pelistä Hesacupissa, koska hän joukkueen huoltajana kertoi tuomarille tarpeeksi kauan omaa näkemystään tuomioista. Peli vihellettiin poikki ja tuomari ilmoitti että peli ei jatku ennen kuin tuo nainen on poistunut kentän laidalta. Miksei jääkiekossa? Jos kaikki vanhemmat sitoutuvat siihen, että tuomarilla on oikeus poistaa vanhempi (toki järjestysmies sen poiston suorittaa) pelistä, niin tuskin siitä kauhean usein tulee ylitsepääsemättömiä ongelmia. Ja veikkaan että montaakaan isukkia tai äippää ei tarvitse sieltä katsomosta poistaa, kun vanhempien käytös alkaa pikkuhiljaa muuttumaan. Jos katsoo vierestä miten naapurin isä kannettaan ulos katsomosta luolamiesmäisen käytöksen johdosta, niin sitä saattaa alkaa miettimään omaakin käytöstä. Ja seuraavan kerran kun tekisi mieli huutaa typeryyksiä, ne jäävät huutamatta. Tähän voisi myös hulluimmat visionäärit lisätä kolikon toisen puolen, ja alkaa palkitsemaan vanhempia hyvästä käytöksestä. Jos tuomari käy vaikka pelin loputtua huikkaamassa kehuja positiivisesti kannustaneille vanhemmille kaikkien kuullen, se voi saada aikaan muutoksia kaikissa muissakin. Kuten lasten kasvatuksessa, toivotun käytöksen palkitseminen tuo yleensä parempi tuloksia kuin ei-toivotusta rankaiseminen.
On melko epäreilua rankaista ei-toivotusta käytöksestä täysin syytöntä osapuolta. Lapsia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)